Hitler puhdisti "oman vasemmistonsa" yhtenä verisenä yönä – paraatipullistelijat jäivät jäljelle

Historia

Sturmabteilung eli SA oli järjestö, joka auttoi Saksan kansallissosialistista työväenpuoluetta eli natseja, kun puolue rakensi tietään kohti absoluuttista valtaa.

SA:n tehtyä tehtävänsä siitä alkoi kuitenkin muodostua mahdollinen uhka kansallissosialistien johtajalle, Saksan valtakunnankansleriksi eli pääministeriksi nousseelle Adolf Hitlerille.

Kesällä 1934 natsien valta Saksassa oli jo vakiintunut. Käytännössä puolue piti jo kaikkea valtaa käsissään, vaikka presidentti Paul von Hindenburgin vielä eläessä Hitlerillä ei ollutkaan Führerin eli Saksan täysivaltaisen diktaattorin asemaa, josta hänet myöhemmin opittiin tuntemaan.

Edellisenä vuonna natsit olivat runnoneet läpi valtalain, joka siirsi käytännössä kaiken vallan valtakunnanhallitukselle, jota Hitler johti. Tämän jälkeen natsit betonoivat valtansa askel askelelta.

Vaikka yksi puolue pitikin kaikkea valtaa käsissään, ei ollut selvyyttä, minkä linjan tämä puolue lopulta ottaisi.

Kansallissosialismi on opittu tuntemaan aatteena, joka määritellään äärioikeistolaisuudeksi. Oikeampi termi olisi äärinationalismi, sillä etenkin alkuaikoina natsismi yhdisteli monenlaista vasemmisto–oikeisto -akselin kirjoa.

Hitler itse otti kyllä oikeistolaisen asennon hankkiessaan suurliikemiesten tuen. Kansallissosialisteissa oli kuitenkin vahva siipi, jolle aatteen nimessä sosialismi merkitsi paljon.

Niin sanotut strasserismin kannattajat halusivat yhdistellä voimakasta kansallisuusaatetta ja vasemmistolaisuutta, sosialismia. Sosialistiset ihanteet olisivat toteutuneet puhtaille saksalaisille Saksan valta-asemaa korostaen.

Tämä veljesparista Gregor ja Otto Strasser nimensä saanut linja uhkasi hitleristien valta-asemaa, varsinkin, kun strasserismilla oli SA:ssa vahva linnakkeensa.

SA oli saanut alkunsa poliittista nousua yrittävän Hitlerin suojajoukkona ja vastustajia mukiloineena öykkäriporukkana vuonna 1920 Münchenissä. Se oli tuolloin vain yksi monista väkivaltaisista poliittisista ryhmittymistä epävakaassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa. SA tunnettiin univormunsa mukaisesti ruskeapaitoina.

SA otti osaa myös epäonnistuneeseen oluttupavallankaappaukseen 1923, jonka jälkeen Hitler joutui vankilaan. Vankilasta pääsyn jälkeen natsit alkoivat ajaa kaksilla rattailla 1920-luvun lopulla. Hitler valitsi julkikuvassaan demokraattisen linjan ja teki pesäeroa SA:han, joka edelleen oli puolueelle käyttökelpoinen katutappelujoukko, joka piti mahdollisia vastustajia pelossa, pääkohteenaan kommunistit.

SA:sta muodostui myös natsien vasemmistolaisten linnake sen myötä, kun Hitlerin valitsema suurpääomaa myötäillyt linja oli mainitun väkivalta–demokratia -kahtiajaon myötä muutenkin eronnut SA:sta.

Luonnollisesti Hitleriä ei haitannut, että SA:sta muodostui natsien oma armeija. Sen jäsenmäärästä tuli Saksan armeijaa suurempi melko aikaisin. Julkisuudessa ei vain kannattanut puolustella SA:n laittomuuksia.

Samalla kulisseissa alettiin muodostaa toista natsiarmeijaa. SS eli Schutzstaffel tulisi olemaan Hitlerin henkivartiokaarti ja natsien eliittiarmeija, joka taistelisi SA-öykkäreitä harvemmin mutta älykkäämmin ja tehokkaammin.

Strasserien lisäksi natsien sosialistisiipeen kuului SA:n johtaja Ernst Röhm. Elämää suurempi, sotilaallisuudelle elänyt entinen armeijan kapteeni ja öykkärihahmo johti Saksan massiivisinta aseistautunutta joukkoa.

SA:n ja puolueen jännitteet olivat selvät. Röhmin vallanhalukin tiedettiin, joten SA:n suorittama vallankaappaus ei ollut mahdoton ajatus.

Röhm oli myös kritisoinut Hitleriä ja käyttänyt tätä vastaan kovaakin kieltä. Hitler tarvitsi hänen mukaansa ainakin ”pitkän loman”.

Paitsi puolueen suuntaan, SA:lla oli jännitettä myös Saksan armeijan kanssa. Ammattiarmeija ei katsonut öykkärijoukkoa hyvällä, ja myös pelkäsi sitä, jos SA vaikkapa syrjäyttäisi armeijan väkivaltaisesti.

Arvoristiriitakin armeijan ja SA:n välillä oli ammottava. Konservatiivinen preussilaisen kurin perintöä ajava armeija näki SA:ssa kiusaajuuden lisäksi myös tiettyä vapaamielisyyttä, joka tuntui moraalittomalta. Röhmin aktiivinen homoseksuaalinen elämäntapa tiedettiin ja sitä paheksuttiin.

SA piti siis saada kuriin, ja SS:n Heinrich Himmler päätti iskeä ensin.

Himmlerin vallan tae oli Hitlerin alaisuus. Sama päti muihin eturivin natsijohtajiin eli ministeri-puhemies Hermann Göringiin, propagandaministeri Joseph Goebbelsiin ja Himmlerin oikeaan käteen, tiedustelujohtaja Reinhard Heydrichiin. Ernst Röhm oli ainoa potentiaalinen uhka Hitlerille.

Himmler sai Hitlerin vakuutettua, että Röhmistä, SA:n johtajista ja strasserilaisista piti päästä eroon. Tukea tuli Göringiltä, Goebbelsilta ja Heydrichilta.

Hitler arvosti vanhaa taistelutoveriaan Röhmiä, mutta taipui lopulta Himmlerin perustelujen ja todisteiden edessä. Valtaosa näistä oli tekaistu.

Kesäkuun 30. ja heinäkuun ensimmäisen päivän välisenä yönä 1934, tasan 90 vuotta sitten, SS iski.

Hitler määräsi SA:n johtajat kokoukseen täysihoitolaan Bad Wiesseehen Münchenin lähelle. Yön aikana SS nappasi johtajat liukuhihnalta teloittaen nämä välittömästi.

SS toimi muuallakin, ja murhasi muitakin kuin natsien sisällä vaikuttaneita Hitlerin kilpailijoita.

Yötä alettiin myöhemmin kutsua pitkien puukkojen yöksi. Pitkien puukkojen yön aikana surmansa sai ainakin 85 ihmistä. Rohkeimmat arviot liikkuvat tuhannen kuolonuhrin paikkeilla.

Röhmin suhteen Hitler kuitenkin epäröi. Vanha puoluetoveruus vaikutti natsijohtajassa tunnetasolla. Röhm vain vangittiin ensin. Hänelle tarjottiin lopulta mahdollisuus tehdä itsemurha. Röhmille tuotiin pistooli, jolla hän voisi ampua itsensä määräajan kuluessa.

Pöllämystynyt Röhm vaati, että Hitler ampuisi hänet itse, koska ei katsonut tehneensä mitään väärää. Määräajan kuluttua SS-upseerit saapuivat Röhmin sellille, jossa tämä ei ollut ampunut itseään. He ampuivat Röhmin siihen paikkaan.

Ernst Röhmin lisäksi pitkien puukkojen yön tunnettuihin uhreihin kuuluivat muiden muassa Gregor Strasser, kenraali, entinen valtakunnankansleri Kurt von Schleicher, Baijerin entinen osavaltionpääministeri Gustav Ritter von Kahr ja kansalliskonservatiivien johtohahmo Edgar Julius Jung. Mainituista vain Strasser ja Röhm olivat natseja.

Pitkien puukkojen yön jälkeen ”sosialismin rippeet” oli hävitetty kansallissosialistisesta puolueesta. SS sai virallisestikin itsenäisyyden SA:sta, Himmleristä tuli ylin poliisivoimien johtaja ja vaikka SA:ta ei lakkautettukaan, sen merkitys pieneni merkittävästi. Tämän jälkeen SA:n rooli oli toimia lähinnä paraatijoukkoina ja propagandan levittäjinä. SA:n puhdistus lisäsi Hitlerin otetta myös armeijasta, joka alkoi luottaa tähän ja natsipuolueeseen.

Vanha presidentti von Hindenburg kuoli elokuussa. Tämän jälkeen Hitler yhdisti presidentin ja valtakunnankanslerin virat yhdeksi Führerin, johtajan, viraksi. Kilpailijat oli puhdistettu ja absoluuttinen valta oli nyt Hitlerin käsissä.

Natsien politiikka johti viisi vuotta myöhemmin toisen maailmansodan syttymiseen. Sodassa kuoli ainakin viisikymmentä miljoonaa ihmistä, joista kuusi miljoonaa oli natsien toteuttaman juutalaisten kansanmurhan, holokaustin uhreja.

Natsi-Saksa hävisi sodan totaalisesti. Huhtikuussa 1945 Hitler teki itsemurhan, ja toukokuun alussa Saksa antautui.

Lähteenä esimerkiksi Ailsby, Christopher; Kolmas valtakunta – Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä (Gummerus 2005)