Diktaattorin kaatumisesta 10 vuotta – "hullu koira" rahoitti terrorismia, mutta tuomitsi WTC-iskut
Vuonna 2011 käytiin Libyan sisällissota. 17. helmikuuta alkanut ja 23. lokakuuta päättynyt konflikti vaati arviolta tuhansien tai jopa kymmenien tuhansien ihmisten hengen.
Päivälleen kymmenen vuotta sitten, 20. lokakuuta 2011 kaatui myös Libyan diktaattori Muammar Gaddafi. Väliaikaishallinto kertoi saaneensa Gaddafin kiinni Sirtin kaupungissa Välimeren rannalla, ja tämän kuolleen päähän kohdistuneeseen aseen laukaukseen kiinniottotilanteessa.
Muammar Gaddafi istui Libyan johdossa 42 vuotta, vuodesta 1969 vuoteen 2011. Hän syntyi vuonna 1942 Italian vielä hallitessa Libyaa siirtomaanaan. Toinen maailmansota oli tuolloin käynnissä, ja Libyassa käytiin jatkuvia taisteluita vuoteen 1943 saakka.
Libya itsenäistyi Yhdistyneiden kansakuntien päätöksellä vuonna 1951. Valtaistuimelle nousi kuningas Idris I.
Ympäri arabimaailmaa noussut arabisosialismi herätti nuoressa Muammar Gaddafissa innostuksen. Naapurimaa Egyptissä nousi valtaan arabinationalismin ja arabisosialismin johtohahmo Gamal Abdel Nasser vuonna 1956, ja Gaddafistakin tuli nasseristi.
Vaikuttavia ideologioita arabiliikehdinnässä ja Gaddafinkin ajattelussa olivat panarabismin tai arabinationalismin sekä arabisosialismin vaikutteet. Yhtenäinen arabimaailma oli panarabismin tärkein johtoajatus, arabinationalismin tarkoittaessa suunnilleen samaa. Arabinationalismissa korostettiin enemmän myös itsenäisiä, erillisiä arabivaltioita.
Arabisosialismi taas korosti suurten yritysten ja ulkomaalaisen omistuksen kansallistamista ja valtiojohtoisuutta talouspolitiikassa. Länsimaiseen tai Neuvostoliiton sosialismiin verrattuna arabisosialismi kunnioitti enemmän uskonnollisia perinteitä, mutta islamin vallan sijasta korosti maallista valtaa.
Ideologiastaan Gaddafi kertoi vuonna 1975 julkaistussa Vihreässä kirjassa, josta tuli hyvin tunnettu.
Gaddafi kouluttautui sotilaaksi opiskeltuaan ensin oikeustiedettä. Vuonna 1963 hän pääsi Bengasin sotilasakatemiaan, josta valmistui 1965. Hän jatkoi sotilasopintojaan Britanniassa, josta palasi vuonna 1966 Libyaan.
Vuonna 1969 arabisosialismi oli kasvanut upseeriston keskuudessa niin vahvaksi, että he katsoivat ajan olevan kypsä vallankaappaukselle. Kapteeni Gaddafi johti vallankumousta ja vallan ottanutta vallankumousneuvostoa. 2. syyskuuta Gaddafi julisti Libyan tasavallaksi.
Vallankumouksen johtajan roolissa hänen asemastaan tuli lopulta käytännössä diktaattorin asema. Silti hän ei muiden diktaattorien tapaan ottanut suureellisia arvonimiä, vaan tyytyi sotilasarvonsa ylentämiseen everstiksi.
Poliittisia virkanimikkeitä Gaddafilla oli asemansa tukena valtakaudellaan useita eri aikoina. Hän aloitti Libyan kansankomitean pääsihteerinä ja oli välillä myös pääministeri ja kansankongressin pääsihteeri. Libyan vallankumouksen johtajan titteli vakiintui lopulta hänen asemakseen.
Valtakaudellaan Gaddafi teki sekä kiitettyjä että varsinkin kiisteltyjä asioita. Kiitetyistä voi mainita vahvan roolin Afrikan unionin perustamisessa.
Erikoisuutena taas voi mainita, että paimentolaisperheeseen syntynyt Gaddafi majoittui aina beduiiniteltassa matkustaessaan ulkomailla. Yleensä teltta pystytettiin valtiojohtajien virka-asuntojen tai vastaavien hallintorakennusten pihalle.
Gaddafin henkivartiokaartikin oli poikkeuksellinen, sillä se koostui pelkästään naisista.
Panarabismia Gaddafi yritti hankkeella, joka kuitenkin kaatui nopeasti. Arabitasavaltojen liitto oli liittovaltio, joka oli paperilla olemassa vuodet 1972–1977, mutta käytännössä Libyan, Egyptin ja Syyrian liittovaltio ei toiminut. Erimielisyydet ja ristiriidat kävivät lopulta ylivoimaisiksi.
Egyptiin suhteet katkesivat täysin. Maan johtaja, Nasserin seuraaja Anwar Sadat teki 1978 Israelin kanssa rauhansopimuksen, jossa Egypti myös tunnusti Israelin valtion. Juutalaisenemmistöistä Israelia vastustanut Gaddafi tuki Israelin muslimimaailman vihollisia, kuten terroristijärjestö PLO:ta.
Egyptin Sadat oli myös ilmoittanut Gaddafille vaikuttaneensa siihen, ettei Libya onnistunut upottamaan brittiläistä matkustajalaivaa.
Eräs diktaattorin valtaa pönkittänyt asia oli Libyan vahva maaöljyyn ja maakaasun perustunut talous. Libya onkin ollut Afrikan mantereen varakkaimpia maita.
Osa varallisuudesta meni terrorismin rahoittamiseen ympäri maailmaa. Tästä syystä etenkin 1980-luvulla Gaddafin hallinnon suhteet länsimaihin olivat huonot.
Ronald Reaganin johtaessa Yhdysvaltoja tuohon aikaan suhteet olivat erityisen kireät. Yhdysvallat kielsi libyalaisen öljyn tuonnin vuonna 1982, ja oli jo 1981 hyökännyt libyalaisia partioveneitä vastaan merialueella, jonka Libya oli julistanut omakseen.
Reaganin nimitys Gaddafille oli ”Lähi-idän hullu koira”.
Britteihin Libyan suhteet katkesivat yli kymmeneksi vuodeksi 1984 kun poliisi ammuttiin kuoliaaksi Gaddafin vastaisessa mielenosoituksessa Libyan edustuston ulkopuolella Lontoossa.
Yhdysvaltojen Nato-liittolaisen Länsi-Saksan alueella Länsi-Berliinissä tapahtui 5. huhtikuuta 1986 pommi-isku diskoon. Yhdysvallat syytti iskusta Libyaa ja Reagan määräsi laajat pommitukset Libyaan. Eräs Reaganin iskujen kuolonuhreista oli Gaddafin oma vasta 4-vuotias tytär.
Libya joutui myös pitkäksi aikaa kauppasaartoon.
Myöhemmin Gaddafi onnistui parantamaan suhteitaan länsivaltoihin muuttamalla politiikkaansa suorastaan radikaalisti. Aluksi hän paransi suhteitaan Lähi-idän maihin, lopulta suhteet länsimaihinkin olivat siinä määrin kohdillaan, että Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Tony Blair vieraili Libyassa vuonna 2004, ensimmäisenä länsijohtajana moneen vuosikymmeneen.
Gaddafi myös tuomitsi Yhdysvaltoihin kohdistuneet syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001.
Gaddafin Afrikan unionin hyväksi tekemää politiikkaa on ylistänyt muiden muassa ihmisoikeusikoni Nelson Mandela. Gaddafi lahjoitti suuria summia rahaa unionin kautta humanitaarisiin tarkoituksiin.
Diktaattorien harjoittamaa hyväntekeväisyyttä on syytä aina tarkastella myös kriittisesti, sillä usein kyse on humanitaarisen avun lisäksi oman kuvan kiillottamisesta. Gaddafi muistetaan vahvasti myös harjoittamistaan häikäilemättömistä toimista omia kansalaisiaan kohtaan.
Le Monde-lehden toimittaja Annick Cojean osoitti vuonna 2011 haastattelujensa perusteella, että Gaddafi muun muassa käytti hyväkseen siepattuja koulutyttöjä. Christopher Olgiatin Mad Dog: Gaddafi’s Secret World-dokumentti (BBC) osoittaa Gaddafin siepanneen ja raiskanneen satoja teini-ikäisiä tyttöjä ja poikia, joita hän saattoi ihan vain valikoida itselleen esimerkiksi koulukäynneillä.
Naisvartiostonkin on kuvattu olleen jonkinlainen haaremi, joka ei ainakaan täysin perustunut vapaaehtoisuuteen.
Gaddafin mielivaltaan oli Libyassa kyllästytty, ja Egyptin kansannousu vuonna 2011 rohkaisi myös libyalaisia osoittamaan mieltään johtajaansa Gaddafia vastaan. Gaddafi yllytti kannattajiaan väkivallantekoihin sanomalla mielenosoittajien muun muassa ansaitsevan kuolemantuomion.
Sisälllissota oli vääjäämätön. Siihen osallistuivat Gaddafia vastaan myös länsimaat Naton johdolla ilmaiskuilla YK:n mandaatilla.
Gaddafin tukijoiden hallitsema tila kävi yhä vain ahtaammaksi, ja kun Gaddafi 19. lokakuuta 2011 yritti paeta autosaattueessa, Naton ilmaiskut pysäyttivät saattueen, joka joutui tulitaisteluun kapinallisia vastaan.
Gaddafi pakeni taistelua viemäritunneliin, jossa kapinalliset saivat hänet kuitenkin kiinni. Edelleen on epäselvää, miten tapahtumat täysin menivät, mutta todennäköisesti Gaddafi teloitettiin siihen paikkaan. Hänet haudattiin aavikolle tuntemattomaan paikkaan, jottei haudasta tulisi Gaddafin kannattajien pyhiinvaelluspaikkaa.
Sisällissodan voittivat kapinalliset, mutta levottomuudet Libyassa säilyivät. 2014 puhkesi uusi sisällissota, joka on edelleen käynnissä. Tulitauosta kuitenkin sovittiin vuonna 2020, ja maassa on tarkoitus järjestää vaalit tulevana jouluaattona.
Lähteitä ja lisätietoa:
Suomen Kuvalehden artikkeli Gaddafin kuolemasta (29.11.2011).
Haaretz-lehden artikkeli Gaddafin rikoksista (2014, englanniksi).
Ilta-Sanomien uutinen Libyan tulevista vaaleista (14.11.2020).