Keskikokoisen puolueen kannatus, suuren puolueen ego
Vaikuttaisi siltä, että keskusta on menossa hallitukseen. Ylen ja Helsingin Sanomien kuukausittaiset gallupit antavat kepulaisille kuppikunnille jatkuvaa syötettä tupakanaskilaskelmiin: tuleeko punamulta vai saataisiinko kunnollinen oikeistohallitus – entä pitääkö vihreitä kaikissa kokoonpanoissa sietää?
Samalla kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien jokaista yhteisymmärryksen häivähdystä seurataan kuin mustasukkainen rakastaja: ovatko ne nyt päättäneet mennä yksiin ilman meitä?
Keskustan kannatusnousulla on toki laskelmoinnin lisäksi muitakin seurauksia. On ollut ilo nähdä, miten hälyttävän hiljaisen kesän jälkeen edustajamme ovat tarttuneet työhönsä uudenlaisella itseluottamuksella.
Jokaisesta viimeisen puolen vuoden aikana kerätystä kannatusprosentista kunnon kepulainen saa aina sentin lisää pituutta ja himpun lisää rohkeutta. Ja näin sen kuuluu ollakin!
Ajan virta kuljettaa ihmisiä keskustalaisia arvoja kohden, sanoi vuonna 2022 silloinen puheenjohtajamme Annika Saarikko.
Sodan ja koronan aiheuttamassa epävarmuuden ajassa suomalaiset joutuivat tuolloin pitkästä aikaa miettimään teemoja kuten omavaraisuutta, huoltovarmuutta ja Suomen puolustamista koko pitkän itärajan pituudelta.
Nämä perikeskustalaiset teemat ovat viime vuosina vain valtavirtaistuneet ja on yhä vaikeampaa erottaa, mikä tekee keskustalaisesta keskustalaisen. Mikä erottaa keskustan Antin demareiden Antista tai kokoomuksen Antti Petteristä? Anttien sävel on yhteinen, oktaavissa voi olla eroa.
Mitä sinne hallitukseen mentäisiin tekemään, jos mahdollisuus siihen osuisi? Sitä on tärkeää miettiä tässä kansallisvaltion perusasioiden ympärille kiertyvässä yhtenäisyyden ajassa. Edelliskaudesta oppineena voimme varmasti todeta, että yleinen vallanhimo tai omien eturyhmien puolustaminen ei pitkälle riitä.
Ilman yhteistä tarinaa ja tavoitetta himoitusta hallitustaipaleesta tulee korpivaellus. Sen aikana monipuoluehallituksiin elimellisesti kuuluvat kompromissit alkavat maistua katkerilta arvovaltatappioilta.
Vaaleihin on puolitoista vuotta aikaa. Nykyinen viestimme palveluiden pelastamisesta, työttömyyden puolittamisesta ja talouskasvun tuplaamisesta vaatisi ympärilleen sekä konkretiaa että visiota, jotta näillä eväillä jaksaisimme vaalien jälkeen neljä vuotta puurtaa. Nollaan jämähtäneen talouskasvun kertaaminen kahdella tuottaa muuten tasan nollan.
Suomen keskusta täyttää ensi vuonna 120 vuotta. Keskustan loppua on povattu monesti, mutta huhut kuolemastamme ovat vahvasti liioiteltuja: puolueemme väki on aina osannut keksiä itsensä ja puolueemme uudelleen tarpeen niin vaatiessa. Toivon, että niin käy tälläkin kertaa.
Sen sijaan että intoilemme jo vallan ja rahan jakamisesta seuraavassa hallituksessa, meidän kannattaa käyttää rahkeemme puolueen tulevaisuuden hahmotteluun. Toivon, että kannatusnousun kasvattama rohkeus antaisi meille voimaa unelmoida ja tavoitella ykköspuolueen paikkaa.
Aisankannattajaksi pääse aina, mutta pääministeripuolueeksi pääsee vain omalla, koherentilla viestillä.