Vuodeosaston vangit
Keskustalainen tavoite lähipalveluiden turvaamisesta on näkynyt ja kuulunut kevään kunta- ja aluevaalien viestinnässä.
Sote-piste jokaisen alueen jokaisessa kunnassa on tavoite, jolle on hyvät perustelut: hyvin organisoidussa ja mahdolliseen omatiimimalliin pohjautuvassa järjestelmässä jokainen kuntalainen voi saada hyvinvointialueen tuottamia palveluita kotikunnastaan ajoittain.
Näin vältetään suuri osa perusterveydenhoidon mummorallista ja pidetään huolta siitä, että hyvinvointialueella on ”tuntosarvet pystyssä” myös alueen kaukaisemmissa kolkissa.
On kuitenkin niin, että sote-piste ei ole aina vain paikka, josta ne paljon puhutut mummot ja papat saavat palveluita. Sote-pisteet, terveyskeskukset, yöpäivystykset ja sairaalat aina niihin suurimpiin ja kauniimpiin yliopistollisiin sairaaloihin asti ovat kaikki tärkeä osa alueen elinvoimaa.
Ne ovat ihmiset työpaikkoja ja välillisesti monen paikallisen yrittäjän ja urakoitsijan työn mahdollistajia. Siksi niistä muodostuu usein päättäjille kokoaan suurempia asioita.
Kyse ei ole vain palvelusta, vaan jostain suuremmasta ja symbolisesta. Kyse on hyvinvointialueen toimesta kunnan tulevaisuudelle annetusta tuomiosta: onko kunta elävä ja kehittyvä vai kituuttaen taantuva?
Kun yksittäisestä terveyskeskuksesta tulee symboli, eivät perinteiset virkaperustelut enää pure.
Hyvinvointialueen tilastoniilon sulkeiset välimatkoista, käyntialueista tai palvelupeitoista ei riitä, kun velvollisuus puolustaa omaa kotikuntaa nostaa päätään. Se on meidän terveyskeskus, ne on meidän mummot.
Tällainen nurkkapatrioottisuus voi kuitenkin kääntyä karhunpalvelukseksi lähiseudun mummoille. Heikosti palvelutarvetta vastaavien palveluiden ylläpitäminen vain sen vuoksi, että palvelu tuotetaan tietyssä kunnassa, aiheuttaa ongelmia läpi palvelulinjan.
Konkreettisesti tämä ”seinien suojeleminen” tarkoittaa esimerkiksi sitä, että liian moni mummo ja pappa odottaa pääsyä hoivaan nimenomaan terveyskeskusten vuodeosastolla.
Vaikka vuodeosasto on monelle erityisesti muistisairaalle vanhukselle turvallisempi paikka kuin oma koti, se ei ole hänen ansaitsemansa rauhallinen ja kodinomainen ympäristö.
Niin kauan, kun päättäjät vaativat näiden vuodeosastojen ylläpitämistä, on hyvinvointialueilla sisäänrakennettu intressi niitä myös pitää korkealla käytöllä, olisihan tyhjä peti resurssien hukkaan heittämistä.
Valitettavasti terveyskeskuksen vuodeosasto on erityisesti muistisairaalle ihmiselle paitsi huonosti sopiva, passivoiva ja pelottava ympäristö, se on myös hyvinvointialueelle jopa tuplasti kalliimpi kuin ikäihmisen tarvetta paremmin vastaava hoivakotipaikka.
Oman kunnan palveluita puolustava päättäjä voi siis tahtomattaan aiheuttaa haittaa sekä kotipitäjänsä asukkaan toimintakyvylle että hyvinvointialueen taloudelle.
En usko hetkeäkään, että kukaan lähipalveluita puolustava aluepäättäjä tieten tahtoen haluaa aiheuttaa esimerkissäni kuvaamia tilanteita. Rajattujen resurssien maailmassa näin kuitenkin helposti käy – hyvää tarkoittavilla päätöksillä voi olla tahattomia negatiivisia vaikutuksia.
Toivotan tuoreille aluepäättäjille voiman ja viisauden lisäksi rohkeutta pohtia, miten sote-palvelujärjestelmämme palvelisi parhaiten turvaa, hoivaa ja huolenpitoa tarvitsevaa ihmistä.