Rujoa poliittista menoa
Kun puolueen kannatus sakkaa, nostetaan profiilia tukeutumalla omiin ns. ruisleipäasioihin.
Muita puolueita ärsyttäviä ja yllättäviä irtiottoja tehdään yhteisen tekemisen kustannuksella.
Monipuoluehallituksessa matsia otetaan isomman kanssa – pääministeripuolueen pohkeeseen kiinni siis!
Tätä kaikkea on politiikan kentällä nähty viime viikkojen aikana.
Me ulkopuoliset olemme seuranneet hallituksen sisäistä dynamiikkaa joko kiusaantuneina tai hämmentyneinä, ja onpa joillakin tainnut olla popcornkulho kädessä. Isänmaan asioiden ja demokratian arvovallan kannalta tilanne on kuitenkin surkea.
Mille tahansa puolueelle on voitto pystyä määrittelemään se, mistä Suomessa puhutaan.
Perussuomalaisena pohjustuksena alkusyksyn agendan haltuunotolle toimi ”Riikan lista”, missä valtiovarainministerin budjettiesitykseen oli leivottu ennennäkemättömän avoimesti oman puolueen tavoitteita.
Sitten keskustelu käännettiin kysymykseen musliminaisten kasvojen peittämisestä. Median avustuksella muut puolueet pakotettiin ottamaan kantaa varsin kylmiltään määrällisesti marginaaliseen ilmiöön.
Karkean maahanmuuttopoliittisen puheen ja repivän toiminnan yhtenä pontimena tuntuu olevan nyt erityisesti pääministerin johtajuuden kyseenalaistaminen.
Heti ”naamioitumiskeskustelun” perään perussuomalaiset pistivät uuden vaihteen silmään varapuheenjohtajansa voimin suorassa televisiolähetyksessä. Krouvilla puheella puhuteltiin puolueen oletettua peruskannattajakuntaa ja jatkettiin keskusteluagendan asettamista. Ainakin jälkimmäisessä onnistuttiin.
Karkean maahanmuuttopoliittisen puheen ja repivän toiminnan yhtenä pontimena tuntuu olevan nyt erityisesti pääministerin johtajuuden kyseenalaistaminen.
Samaan sarjaan kuuluu puoluepolitikointi sairaala-avusta gazalaislapsille. Mitä perussuomalaiset tällä oikeastaan tavoittelevat? Sitäkö että rauhallisen ammattimiehen maineessa olevan pääministeri Orpon itsehillintä vihdoin pettää ja ruma sana tulee suustaan vai sitäkö, että puolue peräti heitetään hallituksesta ulos?
Samaan aikaan toisaalla budjettiriihen valmisteluissa ovat pyörineet miljardiluokan säästösuunnitelmat ja julkisen talouden synkkä tila.
Hallituksen rasisminen vastainen toimintaohjelma piti viime viikolla ensimmäisen vuosipäivänsä kunniaksi juhlawebinaarin. Onko havaintoja kampanjasta aloituskohun jälkeen?
Yhtä pienelle liekille tuntuu siirtyneen viidettä ja viimeistä vuottaan käynnissä oleva Ylen ja Erätaukosäätiön Hyvin sanottu -hanke. Sen tavoitteena on ollut suomalaisen keskustelukulttuurin parantaminen.
Tällaisissa hankkeissa samanmieliset puhuvat toisilleen. Kyyninen sanoo, että näin toimien ei mikään muutu. Toiveikkaampi ajattelee, että pimeyden voimien vahvistuessa myös valon puolella olevien on vahvistettava omaa uskoaan ja tiivistettävä rivejään.
Miten toimia asiallisen keskustelukulttuurin puolesta Suomessa tilanteessa, missä länsimaisen suurvallan presidentti kutsuu eri mieltä olevia typeriksi ja luusereiksi sekä antaa kyykyttää Ukrainan presidenttiä virkahuoneessaan televisiokameroiden välittäessä hetken koko maailmalle?
Suomen perustuslaissa on paljon siteerattu kohta pykälässä 31, “Kansanedustajan tulee käyttäytyä vakaasti ja arvokkaasti tehtävässään.”
Kansalaisilla on paljon odotuksia pykälää kohtaan. Tämä velvollisuus kuitenkin rajautuu tiukimman tulkinnan mukaan lähinnä eduskunnan istuntosaliin, missä eduskunnan puhemiehellä on mahdollisuus puuttua kansanedustajan epäasialliseen puheeseen.
Eduskunnan suuren salin ulkopuolella vakaan ja arvokkaan käytöksen odotus on lähinnä poliittinen vetoomus. Lienee ajateltu, että kyllä kansa antaa palautetta viimeistään vaaliuurnilla. Ehkä ei ole osattu nähdä sitä, että vaaliuurnilla osa äänestäjistä rankaisun sijaan palkitsee rajusti sanomisesta.
Yksi askel yhteiskunnallisen keskusteluilmapiirin parantamiseen olisi se, että kaikki relevantit poliittiset tahot sitoutuisivat keskusteluun tosiasioiden pohjalta.
Yhdysvaltalainen senaattori Daniel Patrick Moynihan (1927–2003) teki tunnetuksi ohjenuoran ”Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta ei omiin faktoihinsa.”
Tätä faktapohjaisuuden ihannetilaa odotellessa medialla on valtava vastuu faktantarkastuksessa. Ihmisillä on oikeus tietää, puhutaanko heille totta tosiasioista.