Uskonnonpetus koulussa – yhdessä vai erikseen, tunteella vai järjellä?
Opetusministeri Anders Adlercreutz (r.) ilmoitti joulun alla teettävänsä selvityksen siitä, mitä yhteisen katsomusaineen perustaminen käytännössä tarkoittaisi.
Yhteisellä katsomusaineella tarkoitetaan sitä, että eri uskontokuntiin kuuluvat ja kuulumattomat koululaiset opiskelisivat yhdessä eri uskontojen perusteita, etiikkaa, ihmisoikeuksia jne.
Aihepiiristä on olemassa jo kaksi perusteellista, tuoretta maastokartoitusta. Tällä vaalikaudella asia ei etene kartoituksia pidemmälle. Aika loppuu kesken eikä hallituspuolueilla ole yhteistä näkemystä. Uskonnonopetukseen ei tehdä merkittäviä muutoksia ilman selkeää kirjausta hallitusohjelmassa.
Peusteltuja näkökulmia ja kysymyksiä riittää.
Miksi lapset ja nuoret jaetaan erilleen, kun koulussa pitäisi vahvistaa yhteistä?
Olisiko parempi, että koko ikäluokka koottaisiin yhteiselle katsomusaineen tunnilla saamaan perustiedot eri uskonnoista, etiikasta ja kriitisestä ajattelusta?
Pitääkö tuntea ensin oman uskonnon periaatteet ennen kuin voi opiskella muita uskontoja?
Kaventuisiko yhteisen katsomusaineen myötä oppi omasta uskonnosta liian pinnalliseksi, kun yhteen aineeseen ahdettaisiin niin paljon?
Tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta on Suomessa luovuttu jo vuonna 2003. Uskontoa opiskellaan kuitenkin edelleen ns. oman uskonnon mukaisesti.
Nykyinen katsomusnaineiden järjestäminen on aikamoinen palapeli; erilaisia kriteerejä ja ryhmittelyjä on lukuisia. Koulutuksen järjestäjät ovat lujilla, ryhmät ovat pieniä ja pätevistä opettajista on pulaa.
Osa koululaisista päätyy saamaan katsomuksellisen oppinsa koulun ulkopuolella, omissa uskonnollisissa yhteisöissään. Tällaisia koululaisia löytyy mm. muslimeista, jehovista ja mormoneista. Järjestely aiheuttaa nykymallissa monia kysymysmerkkejä.
Suomessa on turvattu oikeus oman uskonnon mukaiseen opetukseen myös vähemmistöille. Uskonnolliset vähemmistöt ovat suhtautuneet kriittisesti yhteiseen katsomusaineeseen. Esimerkiksi ortodoksikirkko ei usko, että yhteinen oppiaine voisi olla yhtä hyvä vähemmistöille kuin nykyinen malli on.
Koulutuksen järjestäjien on onnistuttava sovittamaan yhteen käytännön realiteetit ja vähemmistöjen oikeudet turvaavat arvokkaat periaatteet.
Ennakoin monen suhtautuvan asiaan tunteella.
Kysymys uskonnonpetuksen tulevaisuudesta noussee esiin keskustan puoluekokouksessa kesäkuussa.
Ennakoin monen suhtautuvan asiaan tunteella. Liberaalit vs. konservatiivit -asetelma on helppo synnyttää kysymyksen ympärille ja keskustelu tullee rönsyilemään joulukirkkoihin ja Suvivirteen. Uskonnonopetus on yksittäistä oppiainetta suurempi kysymys.
Uskonnonopetus herättää tunteita, mutta voiko asiaa edes ratkaista järjellä?
Hyvä evästys lähestymistapaan löytyy Opetus- ja kulttuuriministeriön teettämästä selvityksestä (Eero Salmenkivi & Vesa Åhs, Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja: 2022:13).
Selvityksen mukaan katsomusaineiden järjestäminen on lopulta poliittinen päätös, koska tutkimuksen pohjalta ei löydy yhtä ainutta oikeaa mallia katsomusaineiden järjestämiseen.
Samaan hengenvetoon tutkijat kuitenkin vetoavat siihen, että polittinen päätöksenteko ottaisi huomioon sekä tutkimuksista että käytännön opetustyöstä saadut näkemykset ja kokemukset.
Keskustassakin tarvitaan huolella harkittua tietopohjaista päätöksentekoa, vaikka betonoiva siilipuolustus houkuttelisi tai rivakan uudistusseireenin kutsu kutkuttelisi. Itse aion pysyä vielä kuulolla eri näkökulmille.
Helmikuun ensimmäisellä viikolla vietetään vuosittain YK:n kansainvälistä uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikkoa.
Teemaviikko tuskin heiluttelee suurempia kansanjoukkoja, mutta se muistuttaa uskontojen ja katsomusten merkityksellisyydestä.
Miten niiden sisältöjä ja uskonnollista lukutaitoa opiskellaan koulussa, on relevantti kysymys pohdittavaksi ja aika ajoin päivitettäväksi.