Sotahistoria | Hitler vedätti Stalinia aikansa härskeimmällä asekaupalla – keskeneräinen saksalaisristeilijä päätyi puolustamaan Leningradia

Sotahistoria

Huhtikuussa 1940 Itämeren pinnalla lipui aavemainen näky. Saksalaiset hinaajat vetivät perässään valtavaa, harmaata sota-aluksen runkoa kohti Leningradia.

Aluksesta puuttuivat komentosilta, tutkat ja suurin osa aseistuksesta, ja sen kaksi jäljellä olevaa tykkitornia sojottivat tyhjinä kohti taivasta. Alus oli Lützow, natsi-Saksan laivaston viimeinen Admiral Hipper -luokan raskas risteilijä.

Puolivalmiista sotalaivasta oli tullut nappula toisen maailmansodan alkuvaiheiden härskissä ja opportunistisessa poliittisessa pelissä. Elokuussa 1939 maailma järkyttyi, kun veriviholliset natsi-Saksa ja kommunistinen Neuvostoliitto allekirjoittivat hyökkäämättömyyssopimuksen. Sopimus sisälsi paitsi salaisen lisäpöytäkirjan Itä-Euroopan jakamisesta myös pohjan valtavalle taloudelliselle ja sotilaalliselle yhteistyölle.

Syksyllä 1939 Neuvostoliitto lähestyi Saksaa mittavalla toivelistalla. Neuvostoliiton laivasto oli teknologisesti jäljessä länsimaita ja Saksaa, ja Stalin halusi kipeästi moderneja merisota-aluksia, piirustuksia sekä raskasta tykistöteknologiaa.

Neuvostoliittolaiset iskivät silmänsä Saksan rakenteilla oleviin raskaisiin risteilijöihin: Lützowiin, Seydlitziin ja Prinz Eugeniin. Saksan merivoimien johto ja suuramiraali Erich Raeder vastustivat ajatusta uusimman sotateknologian luovuttamisesta ideologiselle viholliselle.

Lopulta Saksan johtaja Adolf Hitler päätti kuitenkin toisin. Saksa suostui myymään Lützow’n sekä muun muassa 38 senttimetrin tykkitornin ja muuta laivastoteknologiaa. Sisaralukset Seydlitz ja Prinz Eugen pidettiin saksalaisilla.

Hitlerillä oli päätökseen syynsä: Saksa tarvitsi raaka-aineita enemmän kuin yhtä keskeneräistä alusta. Lützow’n kauppahinnaksi sovittiin helmikuussa 1940 peräti 150 miljoonaa valtakunnanmarkkaa. Hinta oli lähes kaksinkertainen verrattuna siihen, mitä aluksen rakentamiseen oli siihen mennessä käytetty.

Kaupan seuraamuksena Saksan laivaston taskutaistelulaiva Deutschland nimettiin marraskuussa 1939 uudelleen Lützow’ksi. Saksan laivasto halusi hämärtää Lützow-nimisen raskaan risteilijän myyntiä Neuvostoliitolle, ja samalla Hitler halusi päästä eroon valtion nimeä kantaneesta sota-aluksesta sen upottamisen pelossa.

Nimen vaihtamisella hämättiin myös liittoutuneita antamalla vaikutelma, että Saksan laivastolla oli edelleen Lützow-niminen alus käytössään.

Kauppasopimus oli Saksalle taloudellinen ja strateginen jättipotti. Stalin oli valmis maksamaan Lützow’sta ja muusta saksalaisesta teknologiasta, ja vastineeksi Saksa sai raaka-aineita, joita se kipeästi tarvitsi maasotaa ja Britannian saartoa vastaan.

Neuvostoliitosta virtasi Saksaan laivalasteittain ja junalasteittain sotataloudelle kriittisiä materiaaleja, kuten öljyä ja teollisuusmetalleja sekä valtavia määriä viljaa, joka helpotti Saksan elintarvikehuoltoa. Neuvostoliitto toimi jopa välikätenä ostamalla raakakumia Kaukoidästä ja kuljettamalla sitä Siperian rataa pitkin Saksaan.

Kun Saksa valmistautui lännen sotaretkeensä ja myöhemmin hyökkäykseen itään, Neuvostoliiton toimittamat polttoaineet ja raaka-aineet olivat tärkeä osa Saksan sotataloutta.

Heinäkuun 1. päivänä 1939 vesille laskettu Lützow oli 210 metriä pitkä. Sen täysi uppouma oli noin 18 000 tonnia, ja aluksen pääaseistukseksi oli suunniteltu kahdeksan 20,3 senttimetrin tykkiä neljässä kaksoistornissa.

Kun Lützow luovutettiin Neuvostoliitolle huhtikuussa 1940, se oli kaukana valmiista. Kahdeksasta päätykistä vain neljä eli kaksi etumaista tykkitornia oli asennettu. Loput neljä tykkiä oli poistettu alukselta ja otettu Saksan maavoimien käyttöön; niitä käytettiin myöhemmin muun muassa rautatiekanuunoissa.

Sopimuksen mukaan Saksan piti toimittaa 80 prosenttia tarvittavasta materiaalista ja piirustuksista 12 kuukauden kuluessa ja loput 15 kuukaudessa. Saksa lähetti myös amiraali Otto Fleigen johtaman asiantuntijaryhmän Leningradiin avustamaan neuvostoliittolaisia aluksen rakennustöissä.

Käytännössä Saksa alkoi kuitenkin viivytellä toimituksia ja teknistä apua. Tekniikan ja varaosien toimituksia hidastettiin vedoten sotaan Isoa-Britanniaa vastaan.

Ohjekirjoja ja teknisiä piirustuksia toimitettiin myöhässä ja vain saksankielisinä. Miehistön koulutuksesta syntyi jatkuvia riitoja: neuvostoliittolaiset halusivat koulutusta Saksassa, kun taas saksalaiset halusivat lähettää vain rajoitetusti kouluttajia Leningradiin.

Leningradissa Ordžonikidzen telakalla saksalaiset ja neuvostoliittolaiset insinöörit työskentelivät rinta rinnan aluksella, joka nimettiin syyskuussa 1940 uudelleen Petropavlovskiksi. Ilmapiiri oli erikoinen: saksalaiset asiantuntijat tiesivät tai aavistivat, että maat olisivat pian sodassa keskenään. Viimeiset saksalaiset komennuskunnat vedettiin pois Leningradista loppukeväällä 1941, vain viikkoja ennen hyökkäyksen alkua.

Hämmästyttävää kyllä, Stalin luotti aivan viimeiseen asti sopimukseen Hitlerin kanssa. Neuvostoliitto täytti omat toimitusvelvoitteensa pitkälle sodan aattoon.

Vielä toukokuussa ja kesäkuussa 1941, kun Saksan armeija keskitti miljoonia miehiä Neuvostoliiton rajalle, junalastit täynnä öljyä, mangaania ja viljaa ylittivät rajan Saksaan. Vielä 21.–22. kesäkuuta välisenä yönä neuvostoliittolaisia tavarajunia ylitti rajan Saksaan.

Kun saksalaiset panssarit ylittivät rajan neuvostoliittolaisella polttoaineella käyden, Petropavlovsk oli edelleen arvioiden mukaan vain noin 70-prosenttisesti valmis Leningradin telakalla. Alus ei pystynyt liikkumaan omilla moottoreillaan.

Vaikka Petropavlovsk ei voinut lähteä merelle, siitä tuli tärkeä osa Leningradin puolustusta. Aluksen kaksi saksalaisvalmisteista 20,3 senttimetrin tykkitornia olivat toimintakunnossa.

Syyskuussa 1941 Saksan maavoimat saavuttivat Leningradin ja aloittivat kaupungin historiallisen ja tuhoisan piirityksen. Kelluvaksi patteriksi muutettu Petropavlovsk avasi tulen lähestyviä saksalaisjoukkoja vastaan. Syyskuun 7. päivänä alus ampui noin 40 yhteislaukausta saksalaisten asemia kohti ja kulutti noin 700 ammusta.

Saksalaiset tiesivät luonnollisesti, missä alus sijaitsi ja mihin se pystyi. Saksan tykistö ja ilmavoimat ottivat aluksen pääkohteekseen. Syyskuussa 1941 alukseen osui 53 raskasta tykistön ammusta, ja se jouduttiin ajamaan matalikolle uppoamisen estämiseksi.

Huhtikuussa 1942 Saksan Ju 87 Stuka -syöksypommittajat hyökkäsivät satamassa olevia aluksia vastaan ja upottivat Petropavlovskin uudelleen. Neuvostoliittolaiset eivät kuitenkaan luovuttaneet. Syyskuussa 1942 alus nostettiin pohjasta ja hinattiin Neva-joelle korjattavaksi.

Vuonna 1944 alus osallistui vielä ratkaisevaan vastahyökkäykseen, joka mursi Leningradin 872 päivää kestäneen saarron. Petropavlovsk ampui saksalaisia joukkoja vastaan yli tuhat raskasta kranaattia.

Sodan päätyttyä alusta tutkittiin tarkasti. Sen koneisto ja laitteisto olivat kärsineet niin pahoja vaurioita, ettei sitä kannattanut enää rakentaa valmiiksi risteilijäksi. Vaikka Neuvostoliitossa pohdittiin aluksen rakentamista valmiiksi sotasaaliiksi saadun sisaralus Seydlitzin osilla, suunnitelmasta luovuttiin.

Alus riisuttiin aseista ja se palveli Nevalla kiinteänä koulutus- ja majoitusaluksena. Vuonna 1953 se sai nimen Dnjepr. Alus poistettiin laivaston alusluettelosta vuonna 1958 ja romutettiin lähteestä riippuen vuosina 1959 tai 1960.

Lützow jäi historiaan muistomerkkinä kahden autoritaarisen järjestelmän kyynisestä yhteistyöstä.

Hitlerin ja Stalinin kauppasopimuksessa Saksa sai kipeästi tarvitsemiaan raaka-aineita ja Neuvostoliitto saksalaista sotilasteknologiaa. Lopputulos oli yksi toisen maailmansodan oudoimmista paradokseista: puolivalmis saksalainen risteilijä päätyi Leningradin puolustuksessa ampumaan niitä joukkoja vastaan, joiden rakentama se alun perin oli.