Lukijalta: Luonnos keskustan uudeksi periaateohjelmaksi
Elämme murrosta, jossa tekoäly, tuotannon globalisaatio, väestönliikkeet, ilmastonmuutos ja luonnonvarojen ehtyminen vaikuttavat samanaikaisesti. Niitä ei voida ratkaista toisistaan erillisinä kysymyksinä.
Tarvitsemme systeemistä politiikkaa, joka tunnistaa talouden, ympäristön, väestön ja yhteiskunnallisen vakauden väliset yhteydet.
Ohjelman lähtökohta on lokalismi: tuotannon, toimeentulon, päätöksenteon ja vastuun palauttaminen lähemmäksi ihmisiä. Lokalismi ei tarkoita eristäytymistä eikä kansainvälisen yhteistyön lopettamista.
Se tarkoittaa sitä, että jokaisen maan ja alueen on kannettava nykyistä suurempi vastuu omasta tuotannostaan, väestöstään, ympäristöstään ja tulevaisuudestaan.
Pitkälle viety globalisaatio ja vapaakauppa ovat perustuneet ajatukseen, että kukin alue erikoistuu siihen, minkä se tuottaa halvimmalla. Viljaa tuotetaan Yhdysvaltain Keskilännessä ja Ukrainassa, pihvilihaa Brasiliassa, vaatteita Bangladeshissa ja teollisuustuotteita Kiinassa.
Länsimaille on luvattu korkean arvonlisän tehtävät: suunnittelu, teknologia, rahoitus, innovaatiot ja tuotekehitys.
Tämä työnjako voi näyttää talousteorian laskelmissa tehokkaalta, mutta yhteiskunnallisesti se on kestämätön. Kaikki ihmiset eivät ole ohjelmistokehittäjiä, tutkijoita, innovaattoreita tai kansainvälisen pääoman asiantuntijoita. Ihmisillä on erilaisia taipumuksia ja kykyjä.
Yhteiskunta tarvitsee myös konkreettista työtä, kädentaitoja, valmistusta, rakentamista, huoltoa ja alkutuotantoa.
Emme voi sanoa käytännöllisesti suuntautuneelle tai teoreettisesti vähemmän lahjakkaalle nuorelle, ettei hänen työlleen ole kotimaassa enää tarvetta.
Korkean arvonlisän strategia muuttuu sosiaalisesti vastuuttomaksi, jos se merkitsee kokonaisten ihmisryhmien sulkemista arvostetun työn ja yhteiskunnallisen osallisuuden ulkopuolelle.
Tällä on ollut suora poliittinen seuraus. Teollisuustyöväestöä ja paikallisyhteisöjä edustaneet puolueet ovat hyväksyneet tuotannon siirtämisen pois omista maistaan. Monet näiden yhteisöjen jäsenet ovat vastanneet siirtymällä äänestämään poliittista oikeaa laitaa. T
ätä muutosta on liian helppoa selittää tietämättömyydellä tai asenteilla. Taustalla on kokemus siitä, että globalisaation hyödyt ovat keskittyneet ja sen sosiaaliset kustannukset jätetty tavallisten ihmisten kannettaviksi.
Sama erikoistumisen logiikka vahingoittaa kehittyviä maita. Afrikkaa, Lähi-itää tai Etelä-Amerikkaa ei voida jättää halvan työvoiman, raaka-aineiden ja alkutuotannon alueiksi. Myös niissä tarvitaan tutkimusta, teollisuutta, teknologiaa, jalostusta ja korkean arvonlisän työpaikkoja.
Uuden taloudellisen työnjaon tunnus on siksi: alkutuotantoa ja teollisuutta myös täällä – korkeaa arvonlisää myös siellä.
Tuotantoa on palautettava Suomeen, Eurooppaan ja muihin länsimaihin. Kaikkea ei tarvitse eikä voida tuottaa kansallisesti, mutta yhteiskunnalle välttämättömien tuotteiden, osaamisen ja tuotantoketjujen on säilyttävä omissa käsissämme.
Tämä koskee ruokaa, energiaa, lääkkeitä, puolustustarvikkeita, tietotekniikkaa ja keskeisiä teollisia valmiuksia.
Globalisaatio on tehnyt länsimaista riippuvaisia autoritaarisista valtioista. Kaupan uskottiin johtavan vähitellen vaurastumiseen, poliittiseen vapautumiseen ja demokratiaan. Näin ei ole tapahtunut.
Keskinäisriippuvuus ei ole poistanut valtapolitiikkaa, vaan autoritaariset valtiot voivat käyttää energiaa, raaka-aineita, tuotantoketjuja ja teknologiaa painostamisen välineinä. Ajatuksesta, että kaupankäynti itsessään demokratisoi diktatuurit, on luovuttava.
Huoltovarmuus ei ole varastoihin suljettu poikkeusolojen kysymys. Se edellyttää elävää maataloutta, teollisuutta, osaamista ja tuotantokykyä normaalioloissa. Taloudellinen tehokkuus ilman toimintavarmuutta on lyhytnäköistä optimointia.
Norja osoittaa, että vauras länsimaa voi tietoisesti suojata omaa maataloustuotantoaan ja hyväksyä sen, ettei jokainen tuote ole aina saatavilla maailman halvimpaan hintaan. Tarvitsemmeko todella kymmeniä lähes samanlaisia sipsejä, jogurtteja tai pesuaineita?
Kuluttajan todellinen vapaus ei kasva loputtomasti jokaisen uuden rinnakkaistuotteen mukana. Jos valikoiman paisuminen lisää kuljetuksia, pakkauksia, hävikkiä ja luonnonvarojen kulutusta, näennäinen valinnanvapaus voi vähentää yhteistä vapauttamme tulevaisuudessa.
Paikallisuus merkitsee myös taloudellisen vallan hajauttamista. Markkinoiden ei pidä rakentua vain muutamien maailmanlaajuisten yritysten, digitaalisten alustojen ja rahoituslaitosten varaan.
Paikalliset yritykset, osuuskunnat, maatilat ja tuotantoverkostot pitävät työtä, osaamista ja varallisuutta alueilla. Samalla ne lyhentävät päätöksentekijän ja päätösten seuraukset kokevan ihmisen välistä etäisyyttä.
Globalisaatio ja vapaakauppa lisäävät tehokkuutta, alentavat hintoja ja kiihdyttävät talouskasvua. Juuri siksi ne myös lisäävät luonnonvarojen kokonaiskulutusta.
Kun tuotteesta tulee halvempi, sitä kulutetaan enemmän. Kun kuljetus tehostuu, kuljetettavan tavaran määrä kasvaa. Tätä kutsutaan Jevonsin paradoksiksi.
Ilmastonmuutos on vain yksi osa ekologista kriisiä. Myös luonnon monimuotoisuus, maaperä, makea vesi, mineraalit sekä luonnon kyky vastaanottaa jätteitä ja päästöjä muodostavat planeetan rajat.
Taloudella on sekä lähderajansa että nielurajansa: luonnosta ei voida ottaa rajattomasti materiaa eikä sinne voida palauttaa rajattomasti päästöjä ja jätettä.
Siksi ilmastopolitiikka ei voi perustua oletukseen, että kaikki nykyinen kulutus vain muutetaan teknisesti vihreäksi. Tarvitaan myös kohtuullisuutta, pitkäikäisiä ja korjattavia tuotteita, lyhyempiä tuotantoketjuja sekä vähemmän tarpeetonta tavaraliikennettä.
Paikallisempi talous on samalla ilmasto-, luonto-, turvallisuus- ja sosiaalipolitiikkaa.
Tämä ei merkitse teknologisen kehityksen vastustamista. Uutta teknologiaa tarvitaan energian, tuotannon ja liikkumisen muuttamiseen. Teknologia on kuitenkin väline eikä vastaus siihen, kuinka paljon luonnonvaroja voidaan käyttää.
Ekologisesti kestävän talouden on asetettava kokonaiskulutukselle rajat eikä ainoastaan parannettava yksittäisten tuotteiden tehokkuutta.
Tekoäly tekee sosiaalisesta kestävyydestä entistä vaikeamman kysymyksen. Se ei korvaa ainoastaan suorittavaa työtä, vaan myös asiantuntijoiden, hallinnon, viestinnän ja suunnittelun tehtäviä. Jos ihmisen työpanoksen arvo tuotannossa vähenee, yhteiskunnan rahoitusta ei voida enää rakentaa ensisijaisesti palkkatyön verottamisen varaan.
Edessä on paluu tulleihin tai tavaravirtojen verottamiseen jossakin muodossa. Myös luonnonvarojen käyttöä, päästöjä, automatisoitua tuotantoa ja taloudellisia monopoleja on verotettava nykyistä enemmän. Verotuksen on seurattava arvonmuodostusta sinne, missä arvo tulevaisuudessa syntyy.
Näillä tuloilla voidaan rahoittaa kansalaisille perustulo. Perustulon tarkoituksena ei ole maksaa ihmisiä toimettomuuteen, vaan turvata toimeentulo tilanteessa, jossa yhteiskunta ei enää tarvitse kaikkien työpanosta nykyisessä määrin.
Perustulo ei kuitenkaan voi olla täysin vastikkeeton. Työkykyisen ihmisen vastikkeena on oltava työ, opiskelu, uuden oppiminen, itsensä kehittäminen tai muu yhteiskunnallisesti hyödyllinen toiminta.
Velvoitteen muodon on joustettava ihmisen työkyvyn ja elämäntilanteen mukaan, mutta lähtökohtana on oltava jokaisen osallistuminen omien mahdollisuuksiensa mukaisesti.
ulevaisuuden sosiaaliturvan on yhdistettävä toimeentulo, osallisuus ja vastuu. Ihmiselle on annettava turva silloinkin, kun markkinat eivät tarvitse hänen työpanostaan.
Samalla yhteiskunnalla on oikeus odottaa, että hän käyttää ainakin osan ajastaan oppimiseen, yhteiseen toimintaan tai muiden auttamiseen.
Tulevaisuuden yhteiskunta tarvitsee todelliset elinikäisen oppimisen instituutiot. Koulutus ei voi enää olla pääosin nuoruuteen sijoittuva vaihe, jonka jälkeen ihminen siirtyy vuosikymmeniksi työelämään yhden tutkinnon varassa.
Jokaisella on oltava koko elämänsä ajan mahdollisuus ja velvollisuus kehittää tietojaan, taitojaan ja ajatteluaan.
Oppiminen ei saa jäädä nimelliseksi osallistumiseksi. Sen etenemistä ja tuloksia on arvioitava ja testattava. Vastikkeelliseen perustuloon liitetyn opiskelun on muodostettava tavoitteellinen kokonaisuus, jossa ihmiselle asetetaan hänen lähtökohtiinsa sopivia tavoitteita ja niiden toteutuminen myös osoitetaan.
Tarkoituksena ei ole rangaista, vaan varmistaa, että yhteiskunnan tarjoama aika, toimeentulo ja koulutusmahdollisuudet johtavat todelliseen oppimiseen.
Opiskelun ei tarvitse tähdätä vain työllistymiseen. Ammattitaidon ja uuden ammatin lisäksi ihminen voi opiskella kieliä, historiaa, filosofiaa, kirjallisuutta, luonnontieteitä, taidetta – klassista sivistystä.
Sivistys kehittää arvostelukykyä, auttaa ymmärtämään yhteiskuntaa ja vahvistaa ihmisen kykyä elää mielekästä elämää.
Jos ihmisen työpanosta ei tulevaisuudessa enää tarvita tuotannossa entiseen tapaan, yhteiskunnan on tarjottava työn rinnalle muita merkityksen, yhteisöllisyyden ja kehittymisen rakenteita.
Elinikäisen oppimisen instituutiot ovat siksi yhtä keskeinen osa tulevaisuuden yhteiskuntaa kuin koulut, korkeakoulut ja sosiaaliturva ovat nykyisen yhteiskunnan rakenteita. Niiden tehtävänä on ylläpitää paitsi työkykyä myös sivistystä, osallisuutta ja mielekästä elämää.
Sivistys ei ole vain taloudellisen kilpailukyvyn väline. Se on vapaan ihmisen ja toimivan demokratian perusta. Mitä enemmän teknologia tuottaa tietoa, tekstejä, kuvia ja poliittista vaikuttamista, sitä tärkeämmiksi muuttuvat lähdekritiikki, historiallinen ymmärrys ja kyky arvioida väitteitä itsenäisesti.
Globalisaation toinen puoli on tuotannon siirtyminen sinne, missä työ ja luonnonvarat ovat halvimpia. Sen rinnalla ihmiset siirtyvät sinne, missä työstä maksetaan paremmin ja yhteiskunta tarjoaa turvallisuutta. Tuotannon ja ihmisten liikkeet ovat saman maailmanjärjestyksen seurauksia.
Maahanmuuttoa ei voida tarkastella erillään väestönkasvusta, ilmastonmuutoksesta, sodista, taloudellisesta erikoistumisesta ja lähtömaiden vähäisistä mahdollisuuksista.
Jos kehittyvät maat jäävät raaka-aineiden ja halvan työvoiman lähteiksi, muuttopaine länteen jatkuu. Kestävämpi ratkaisu on luoda korkean arvonlisän tuotantoa, koulutusta ja tulevaisuudennäkymiä myös sinne.
Muuttoliikkeiden on oltava hallittuja ja mitoitettuja vastaanottavan yhteiskunnan kykyyn tarjota asuntoja, palveluja, koulutusta, työtä ja todellista osallisuutta. Ihmisarvon kunnioittaminen ja yhteiskunnan oikeus päättää oman väestönsä ja kulttuurinsa tulevaisuudesta eivät sulje toisiaan pois.
Maahanmuutto ei voi olla pysyvä korvike oman yhteiskunnan perhepolitiikalle, syntyvyydelle tai koulutukselle.
Työvoimapulaa ei myöskään pidä ratkaista automaattisesti tuomalla lisää halpaa työvoimaa, jos seurauksena on palkkojen aleneminen, työolojen heikkeneminen tai lähtömaiden oman osaamisen katoaminen.
Kestävän väestöpolitiikan tavoitteena on, että ihmisillä olisi mahdollisuus rakentaa hyvä elämä omassa maassaan ja omalla kotiseudullaan. Sama paikallisuuden periaate koskee suomalaisia, eurooppalaisia ja kehittyvien maiden asukkaita.
Suomen sisällä lokalismi merkitsee monikeskuksista aluerakennetta. Ihmisiä, tuotantoa ja palveluita ei pidä keskittää muutamaan kasvukeskukseen samalla, kun muu maa tyhjenee.
Digitalisaatio, etätyö, hajautettu energiantuotanto ja uudet valmistusteknologiat mahdollistavat tuotannon ja toimeentulon kaikkialla maassa.
Elinvoimaiset kunnat, kylät ja kaupunginosat vahvistavat huoltovarmuutta, yhteisöllisyyttä ja demokratiaa. Päätökset on tehtävä mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, joita ne koskevat. Hajauttaminen jakaa riskejä: yhden järjestelmän, toimijan tai keskuksen häiriö ei silloin pysäytä koko yhteiskuntaa.
Paikallisuus ei ole paluuta menneisyyteen. Se on moderni vastaus haavoittuviksi muuttuneisiin maailmanlaajuisiin järjestelmiin. Teknologia voi mahdollistaa aiempaa paikallisemman tuotannon, työn ja demokratian, jos sitä ei rakenneta vain maailmanlaajuisten monopolien ehdoilla.
Aluepolitiikan tehtävänä ei ole säilyttää kaikkea muuttumattomana. Sen tehtävänä on luoda eri alueille todellinen mahdollisuus uudistua omista lähtökohdistaan. Kaikkien alueiden ei tarvitse muistuttaa toisiaan eikä kilpailla samoilla vahvuuksilla. Monimuotoinen aluerakenne on koko maan turvallisuuden ja uusiutumiskyvyn lähde.
Demokratia edellyttää, että vaikeistakin yhteiskunnallisista muutoksista voidaan keskustella avoimesti. Julkisessa keskustelussa esitetään jatkuvasti väestön syntyvyyttä, ikääntymistä, maahanmuuttoa ja väestörakenteen muuttumista koskevia tilastoja ja pitkän aikavälin projektioita.
Jos itse kehityksestä voidaan esittää laskelmia, myös sen merkityksestä ja seurauksista on voitava puhua.
Keskustelua ei voida käydä niin, että tiettyihin ilmiöihin viittaavat sanat määritellään jo ennalta hyväksyttäviksi tai tuomittaviksi riippumatta siitä, mitä niiden käyttäjä tarkoittaa.
Sama ilmaus voi eri yhteyksissä tarkoittaa tilastollisesti havaittavaa väestörakenteen muutosta, poliittista arviota sen seurauksista tai väitettä muutoksen tarkoituksellisesta järjestämisestä. Nämä ovat eri asioita, eikä niitä saa tarkoitushakuisesti sekoittaa toisiinsa.
Rehelliseen keskusteluun kuuluu pyrkimys ymmärtää, mitä toinen ihminen käsitteellään tarkoittaa. Merkitystä ei pidä määritellä hänen puolestaan vain siksi, että samaa sanaa on joskus käytetty myös toisessa tai äärimmäisemmässä merkityksessä.
Vasta sen jälkeen, kun väitteen todellinen sisältö on selvitetty, sitä voidaan perustellusti arvioida, arvostella tai vastustaa.
Medialla on tässä erityinen vastuu. Sen tehtävänä ei ole jakaa keskustelijoita hyväksyttäviin ja epäilyttäviin sanojen tai poliittisten leimojen perusteella, vaan selvittää väitteiden sisältö, tarkistaa tosiasiat ja antaa olennaisesti erilaisille näkemyksille mahdollisuus tulla ymmärretyiksi oikein.
Tasapuolisuus ei tarkoita sitä, että kaikkia väitteitä olisi pidettävä yhtä tosina. Se tarkoittaa, että samoja todisteluvaatimuksia, kriittisiä kysymyksiä ja tulkintaperiaatteita sovelletaan kaikkiin osapuoliin. Median pitää tunnistaa myös omat ennakko-oletuksensa ja valta-asemansa julkisen keskustelun rajojen määrittelijänä.
Myös toimittajien on erotettava toisistaan tilastollinen havainto, tulevaisuutta koskeva projektio, poliittinen johtopäätös ja salaliittoväite. Jos nämä niputetaan yhteen, asiallinen keskustelu estyy ja julkinen luottamus heikkenee.
Sanan leimaaminen ei poista ilmiötä, johon sanalla yritetään viitata. Se voi sen sijaan siirtää keskustelun ympäristöihin, joissa tietoja ja väitteitä ei enää arvioida kriittisesti.
Avoin demokratia ei tarvitse kiellettyjen sanojen luetteloa. Se tarvitsee täsmällisiä käsitteitä, tarkistettavia tietoja, tasapuolista journalismia ja vilpitöntä pyrkimystä ymmärtää myös sellaista näkökulmaa, jota ei itse jaa.
Tavoitteena ei ole suljettu maailma vaan tasapainoisempi maailma: sellainen, jossa tuotantoa, osaamista ja vastuuta on kaikkialla eikä mikään alue jää vain raaka-aineiden lähteeksi, halvan työn reserviksi tai korkean arvonlisän saarekkeeksi.
Paikallisempi maailma on sosiaalisesti oikeudenmukaisempi, ekologisesti kestävämpi ja turvallisuuspoliittisesti vahvempi. Se antaa erilaisille ihmisille mahdollisuuden osallistua, vähentää riippuvuutta autoritaarisista valtioista ja palauttaa talouden luonnon asettamien rajojen sisälle.
Tämä ei ole yhden vaalikauden ohjelma. Se on suunta vuosikymmeniksi: pois rajattoman globalisaation haavoittuvuuksista, takaisin paikalliseen tuotantoon, yhteisöihin, sivistykseen ja vastuuseen.
Edessä on kaksi mahdollista tulevaisuutta.
Dystopia: keskitetty ja eriytynyt maailma.
Vuonna 2050 suuri osa tuotannosta, tiedosta ja varallisuudesta on keskittynyt muutamille kansainvälisille yrityksille ja autoritaarisille valtioille. Eurooppa on riippuvainen muualla tuotetusta ruoasta, teknologiasta, lääkkeistä ja energiasta. Kansainvälisen kriisin katkaistessa toimitusketjuja yhteiskunnat huomaavat menettäneensä oman tuotantokykynsä.
Tekoäly on poistanut suuren osan sekä suorittavasta työstä että asiantuntijatehtävistä. Pieni hyvin koulutettu ryhmä omistaa ja hallitsee teknologiaa, kun taas kasvava osa väestöstä elää passiivisen toimeentulotuen varassa ilman työtä, opiskelua tai yhteiskunnallista tehtävää. Alueet tyhjenevät, suurkaupungit eriytyvät ja ihmisten kokemus tarpeettomuudesta voimistuu.
Muuttoliikkeet kasvavat, koska ilmastonmuutos, väestönkasvu ja eriarvoinen maailmantalous ovat heikentäneet elinmahdollisuuksia laajoilla alueilla. Vastaanottavissa maissa yhteiskunnallinen luottamus murenee. Poliittinen keskustelu jakautuu moralisoiviin leireihin, jotka eivät enää yritä ymmärtää toistensa käsitteitä tai kokemuksia.
Kulutus jatkaa kasvuaan tehokkaammasta teknologiasta huolimatta. Luonnon lähde- ja nielurajat ylittyvät. Maailma on taloudellisesti tehokas mutta ekologisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti epävakaa.
Utopia: paikallisempi ja sivistyneempi maailma.
Vuonna 2050 kansainvälinen yhteistyö jatkuu, mutta sen perustana ovat vahvat ja toimintakykyiset paikallisyhteisöt. Ruokaa, energiaa, lääkkeitä ja välttämättömiä teollisuustuotteita valmistetaan hajautetusti eri maissa ja eri alueilla. Kansainvälinen kauppa täydentää paikallista tuotantoa eikä korvaa sitä.
Teollisuus, alkutuotanto, tutkimus ja korkean arvonlisän työ ovat jakautuneet nykyistä tasaisemmin maailman eri alueille. Suomessa on tilaa sekä tutkijalle että koneistajalle, ja Afrikan tai Lähi-idän nuorella on mahdollisuus korkeaan koulutukseen ja vaativaan työhön omassa kotimaassaan.
Tekoälyn tuottama vauraus rahoittaa vastikkeellista perustuloa ja elinikäisen oppimisen instituutioita. Ihmiset opiskelevat, kehittävät ammattitaitoaan, osallistuvat yhteisöihinsä ja ylläpitävät sivistystään läpi elämän. Työ ei enää yksin määritä ihmisen arvoa, mutta jokaisella on oikeus ja velvollisuus osallistua.
Talouden materiaalinen koko on sovitettu planeetan rajoihin. Tuotteet kestävät, niitä korjataan ja tarpeeton tavaraliikenne on vähentynyt. Kaupungit, pienemmät paikkakunnat ja maaseutu muodostavat toisiaan täydentävän verkoston.
Politiikassa ja mediassa vaikeita kysymyksiä voidaan käsitellä ilman ennalta määrättyjä leimoja. Erimielisyys ei ole kadonnut, mutta ihmiset pyrkivät ymmärtämään, mitä toinen todella tarkoittaa. Yhteiskunta on paikallisempi, mutta maailma ei ole sulkeutunut. Se on monimuotoisempi, tasapainoisempi ja inhimillisempi.
Johannes Hirvaskoski
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/