Antakaa minäkin puhun ruoasta
Venäjän käynnistämä sota Ukrainassa nosti keskustelun kansallisesta omavaraisuudestamme ja huoltovarmuudestamme politiikan yhdeksi ykkösaiheeksi hetkessä.
Erityisesti keskustelu kotimaisesta ruoantuotannosta sekä kotimaisen ruoan saatavuudesta, hinnasta ja riittävyydestä ovat olleet yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä siinä paikalla, mihin sen pitäisi kuulua isommin myös normaaliaikoina. Tuottajien, maatalousyrittäjien ahdinko on meidän koko yhteiskunnan huoli.
Hallitus julkaisi viime viikon lopulla neuvottelemansa ruoantuotannon huoltovarmuuspaketin. 300 miljoonaa euroa kotimaiseen maatalouteen ja ruokaan. Itsessään paketti on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Suurin huoli liittyy ymmärrettävästikin siihen, löytääkö apu ja tuki nyt aidosti hädästä kärsivän luo akuutissa kassakriisissä.
Viime viikolla keskusta päätti myös uudesta maa- ja metsätalousministeristään Antti Kurvisesta. Kurvinen siirtyy tiede- ja kulttuuriministerin tehtävästä johtamaan kolmea jykevää M:ää. Myös tämä tieto otettiin kentällä vastaan ristiriitaisesti: miksi?
Julkiset kannanotot huoltovarmuuspaketista ja uuden ministerin vauhdittamilla uutisilla saivat pohtimaan jo aiemmin paljon miettimääni: onko keskustalle puhuminen maataloudesta ja täten itse asiassa ruokapolitiikasta niin pyhässä asemassa puolueen sisällä, että sen edunvalvonta luotetaan vaan suljetun piirin käsiin?
Fakta on, että tilallisten määrä vähenee päivittäin. Samanaikaisesti ideologiat jylläävät ruokapoliittisissa keskusteluissa ja nostaa yksittäisenkin kuluttajan yhä aktiivisempaan keskustelijan rooliin. Keskustelua isoilla foorumeilla käydään yhä enemmän ruokaketjun loppupäästä.
Keskusta uupuu niiltä areenoilta. Iso yleisöä liikuttavat ne puolueet ja puolueiden kasvot, jotka ovat ymmärtäneet ruoan arkipäiväisen, jaetun ideologisenkin arvon yksittäiselle ihmiselle. Puolustaaksemme maataloutta, on meidän avattava keskustelu ruoasta laajemmalle yleisölle.
Minulle keskusta käy keskustelua ruokapolitiikasta yksinomaan maataloudesta käsin. Ja älkää ymmärtäkö väärin: näin sen pitää sinänsä ollakin. Ongelma on se, että puolueessa vedetään yhtäläisyysviivat ruokapolitiikan ja maatalouspolitiikan välille.
Ja maatalouspolitiikasta puolueessa sallittuja ovat keskustelemaan he, joiden kädet ovat kyynärpäitä myöten mullassa – eli se on harvojen, yhä harvenevan joukon, oikeus. Kaikessa teknisyydessään maatalouspolitiikan koukerot eivät ole myöskään toimivia toriavauksia ruokapolitiikan määrällisesti suurimman joukon eli kuluttajien näkökulmasta.
Tunnustan, että on vaatinut hurjaa rohkeutta asettua ja asettaa itseään samoille viivoille kotimaisen ruoantuotannon puolustajana, vaikka oma tausta ei maataloutta edustakaan. Kotimaisen ruoan arvostusta, suomalaisten tuottajien puolustamista ja arkipäivän kestäviä valintoja taustani kyllä edustaa.
Siinä pitäisi olla riittävästi perustetta tulla otetuksi tosissaan myös keskustaisen ruokapolitiikan puolestapuhujina: tarvitsemme oven auki ja ruokapoliittisen keskustelun nousevan isoksi maatalouspolitiikan monimutkaisuudesta huolimatta.
Ruoka on meidän jokaisen ihmisen elinehto. Tosiasia on se, että muut puolueet jylläävät isosti siinä kansan isossa keskustelussa, kun puhutaan ruoasta ja ihmisten arkipäivän valinnoista kaupanhyllyllä. Onko niin, että maatalouden ylemmyyden tunnossa kelluva keskusta on jäänyt niistä keskusteluista ylenkatsovana ulos?
Vielä lopuksi ministeri Kurviseen. Politiikka on yhteispeliä, jossa yksittäisen ihmisen taustat ei pitäisi olla ratkaiseva tekijä, vaan tahto ja taito tehdä asioita yhteisesti tavoitellulla tavalla. Yksikään ministeri ei edusta tehtävässään itseään vaan toimii puolueen antamalla mandaatilla.
Kuten Kurvinen taannoin Helsingin Sanomien haastattelussakin totesi: hän ei ole tullut aikanaan valituksi tiede- ja kulttuuriministerin tehtävään siksi, että hän olisi pätevin tai etevin, vaan siksi, että kantti kestää.
Nyt sitä kanttia punnitaan ja koetellaan: huoltovarmuuskeskustelun lisäksi hallituksen pöydän ympärillä on vielä pitkä liuta muitakin asioita, joissa ideologisesti ruokapoliittiselle kentällä näyttävästi tunkeutuneet vihreät ja vasemmistoliitto antavat enemmän kuin kovan vastuksen. Kanttia koetellaan, mutta taipua ei voi: ei kentällä eikä ministeriössä.
