Lukijalta: Turvesuon pohjien peltoviljelyyn voisi ottaa mukaan biohiilen
Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherra Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu Brenner kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän.
Suota ensin kuivattiin ojittamalla ja kuivunutta pintaa poltettiin sitten muutaman sentin syvyydelle. Kytömaahan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille.
Kydötty turvemaa tuotti hyvää ruissatoa. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosissa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmä oli merkittävä maamme taannoiselle ruokaturvalle.
1900-luvulla kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna sähkön ja kaukolämmön voimalassa.
Turvemaan kydöttäminen on muunnos vielä varhaisemmasta menetelmästä, kivennäismaan kaskeamisesta. Jo 1400-luvulta lähtien Suomessa on kaskettu metsiä, polttamalla maahan kuivumaan kaadettua puuta.
Myös kaskimaille viljeltiin ruista. Silloin käytimme maatiaislajiketta nimeltään ”pensasruis” jota myös ”kaskirukiiksi” kutsuttiin. Kaskeamisen, rukiin ja ruokaturvan kytkentä korostui etenkin metsäisen Itä-Suomen maatiloilla.
Sekä turvemaan kydöttämisellä että kivennäismaan kaskeamisella on mielenkiintoinen yhteys nykypäivän biohiileen. Kydöttäminen, kaskeaminen, biohiili ja myös tuhkalannoitus, parantavat kaikki maan viljavuutta. Ne kaikki torjuvat maaperän, erityisesti raakaturpeen happamuutta.
Palavasta turpeesta ja kaskipuusta vapautuu maaperään viljelyskasvien tarvitsemia tärkeitä ravinteita, esimerkiksi fosforia ja kaliumia. Typpi sen sijaan päätyy liekeissä taivaalle. Biohiilellä on tässä erikoinen etunsa. Se elävöittää maaperän mikrobitoimintaa, mukaan lukien typpeä sitovia mikrobeja.
Kydöttämisessä ja kaskeamisessa biomassa palaa useimmiten tuhkaksi asti, koska happea turpeen ja kaskipuun palamiseen riittää. Sen sijaan biohiili syntyy, tai se paahdetaan, aina hapettomassa tilassa niin että biomassan alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan. Hiven biohiiltä syntyi myös kydöttämisessä ja kaskeamisessa.
Etenkin turvepeltojen taannoista kydötystä on ilmastokeskustelussa kauhisteltu. Pohjanmaa on saanut leiman varhaisena hiilidioksidin päästäjänä. Kauhistelu on jatkunut nykypäivinä väitteellä, että kaikista turvepelloista on tullut ilmastopahis.
Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voi pysyvästi kasvattaa sekä peltojen että metsien hiilinieluja, niin turvemaalla kuin kivennäismaalla.
Turvesuot ovat yksi runsaimpia luonnonvarojamme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat ja suot ylipäänsä eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan. Biohiilellä on tässä tulevaisuuden mahdollisuus, ilmastokamppailijan rooli.
Mutta kyllä turvesuon jättömaiden kuten muidenkin turvemaiden vesittämisen pohdiskelun on hyvä perustua kansainvälisen luonnonsuojelun perussääntöön: viljele maa-alueista 70 prosenttia ja varjele 30 prosenttia.
Veli Pohjonen
maatalous- ja metsätieteiden tohtori
Kuusamo
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/