Lukijalta: Työ – ystävä, pakkopulla, haave vaiko elinehto?
Jokaisella meistä on jokin suhde työhön. Kysyin vaimoltani: ”Mitkä ovat työn kolme suurinta merkitystä ihmiselle?” Hän vastasi: ”Työ antaa elämälle sisällön, työstä saa elannon ja työ pitää maailmaa pystyssä.” Isoja asioita!
On siis syy penkoa ilmiötä lisää, vaikkapa ihmisen suhdetta työhön, työttömyyteen, siihenkin, mikä on oikeaa työtä ja mikä työ on laadukasta.
Elämässä on jaksoja, jolloin aika ei tahdo riittää millään ja on jaksoja, jolloin kysellään, mitä minä tekisin. Elämän rytmit voi ottaa annettuinakin, mutta niihin voi myös vaikuttaa. Työssä fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen ”minä” tulee usein ravituksi.
Onhan hyvinvoiva ja myönteinen ihminen voimanpesä ympäristössään. Työn tuloksena kulttuurinkin suuret luomukset syntyvät.
Raataminen ei ole tätä päivää. Omilla tuloilla tai rahoilla pärjääminen ei ole enää elämisen ehto. Yhteisvastuu niistä, joilla menee huonosti, hyväksytään. Onkohan ihmisen ja työn suhde kuitenkaan ihan kohdallaan? Jos ei, mitä ja miten parantaisit?
Kun resursseja on vähän, asioita on pantava tärkeysjärjestykseen. Joskus on pakko sietää työttömyyskin, mutta tyydytkö silloin seurailemaan maailman menoa ajatuksella ”katsellaan”?
Aika on työn iso resurssi. Sanotaan: ”Hiljaa hyvää tulee, ajatellen vallan kaunis.” Eläkeaika on joillekin pisin elämänvaihe. Miten käyttäisin sen? Entä työttömyysajan? Jonottaessani tuntikausia?
Maailman meno ei nyt nosta toivon näköaloja. Tapahtumien ennustettavuus on huono. Olisi parempi olla seuraamatta sotaisaa, väkivaltaista ja ihmisen työn historiallisia tuloksia surutta tuhoavaa menoa.
Kyynisyys ja pessimismi hiipivät mieleen. Kannattaako istuttaa omenapuuta, jos huomenna tulee maailmanloppu. Mutta. Toivon näköaloihin on aina perusteita.
Keskuudessamme on työnarkomaaneja, työn karttelijoita, elämäntapanautiskelijoita, pääomilla eleleviä ja sitten massoittain tavallisia työläisiä. Olennaista on se, miten itse toimit tehdäksesi maailmasta edes pikkuriikkisen paremman.
Mielekäs työ on makeaa, mitä on rajallisesti jaossa, joskus tarjottimellakin ja tarttumista vaille (= lat. carpe diem). On jonkun sortin kestävyyslajikin ottaa tuo hyvä haltuun.
Työttömänä voi erakoitua. Itsetuntokin alkaa horjua. Joutenoloonkin sosiaalistutaan. Toki ihminen keksii kyllä ajantäytettä. Seikkailukin viehättää ja rikollinen toimintakin: ”Joutilas johonkin joutuu, tarttuu tyhmiin tekoihin.”
Työttömyys ei ole vain yksilön tragedia, se on jopa vakava yhteiskunnallinen kriisi. Sota yhdistäisi kansan (ja puolueet), mutta miksei massatyöttömyys!
Katsomosta käsin on helppo jaella ohjeita – vaikkapa erään savolaisen murreväännöksen tapaan: ”Ne jokka ossoo, ne tekköö ja jokka eivät ossoo, ne arvostelloo.” Eiköhän kuitenkin epäoikeudenmukainen osattomuus työn herkuista katkeroita eniten?
Uuno Kailaan runossa ”Pallokentällä” rampa poika seurasi ikäistensä poikien pallon peluuta lehmuksen alla. Runoilija sanaili, ilmeisesti oikeasti poikaa tarkkailtuaan pelin tiimellyksen keskellä, kuinka ”Ilost’, innosta värähtelevän hänen sieraintensa näin joka kerta, kun maila pallon löi puiden latvoja päin.”
Onkohan työelämä monille työttömille kuin pelikenttää tuolle rammalle pojalle? Innoittavaa sydänjuuria myöten, mutta heillekin vain virvatuli – saavuttamattomissa.
Mitä kaikkea työelämän muutokset tuovatkaan tullessaan? Teknologia, automaatio, digitalisaatio ja tekoäly vauhdittavat muutosta. Yhä useammalle se voi tarkoittaa työttömyyttä. Muutosten vauhti voi olla huimaava, joten on yritettävä pysyä kyydissä ja katsoa kauas.
Kun ihmiset ottavat työn vastaan, he sitoutuvat ainakin muodollisesti työn vaatimuksiin. Työpaikan eettiset pelisäännöt määräytyvät alan ja sen perinteiden mukaan. Villi, luova hääräily ei käy.
Runoilijalehtori Lauri Pohjanpään runon ”Harakanpesä” viimeisen säkeen kohdalla syntyy epäily, ettei kaikenlainen touhuilu taida olla kunnollista työtä. Viimeisessä säkeessä todetaan: ”Moni aikoi ja aikoi kartanon – sai valmiiksi harakanpesän!”
On siis tehty sutta – tekele, jota joudutaan korjailemaan. Työtä harakkakin oli tehnyt, mutta työ oli kesken tai sen tulos oli kelvoton.
Työltä edellytämme yleensä hyötyä muillekin. Jos ulkoilutamme hoivakodin asukasta pyörätuolissa ollen vastuussa asukkaasta lenkin ajan, onhan siitä iloa ja hyötyä molemmille.
Ovatko kaikenlaiset aktiviteetit työtä? Työn käsite ja kriteerit vaihtelevat hieman eri aloilla. Jos puuhastelemme sitä, tätä ja tuota, se ei ainakaan talousalalla täytä työn ehtoja. Työllä pitäisi olla tavoitteet. Sen pitäisi tuottaa lisäarvoa. Ajatteleminen on usein tärkein ja vaikein työn vaihe.
Suhteemme työhön määrittää sen, miten työmme teemme. Jos työ on kutsumus, silloin työllä on itseisarvoa. Jos arvostamme yritteliäisyyttä, se tarkoittaa halua saada aikaan jotain, valmiutta ottaa riskejä sekä työllistää muitakin. Jos arvostamme työn tuloksia, ajattelemme työsuoritteiden määrää, laatua ja hyötyä.
Kiinalainen valtio-oppinut Xunzi (noin 200 eKr.) ratkaisi osan työn tekemisen ongelmista armottomasti: ”Hyveettömiä ei pidä arvostaa, kyvyttömiä ei pidä ottaa virkamiehiksi eikä ansiottomia pidä palkita.” Kunnollisen työn tekeminen oli hänelle henkilökysymys.
Lapsuudestani jäi mieleen lähtemättömästi muurari, joka teki kotiini leivinuunin. Hänen työtapansa perustusta, tiilien valintaa ja laastin laatua myöten ihastutti. Niinpä työn tulos kesti, ajoittain kovallakin käytöllä, ilman ainoatakaan halkeamaa talon purkamiseen 2025 saakka.
Teoreettisen fysiikan professori Stephen Hawkingille ennustettiin pikaista kuolemaa ALS-oireyhtymän toteamisen aikaan 21-vuotiaana. Hän kirjoitti kuitenkin vielä 72-vuotiaana kirjan, jossa hän totesi: ”On ollut upeaa olla elossa ja tutkia teoreettista fysiikkaa.”
Hawking ei ollut koulussa huippuoppilas, mutta sairaus viritti motivaation. Sen myötä avautui visio, jossa oli vain äärellinen määrä aikaa tehdä jotain merkityksellistä. Hän kirjoitti: ”Vammaisten pitäisi keskittyä asioihin, joita heidän vammansa eivät estä tekemästä, eikä surkutella niitä, joita eivät voi tehdä.” Siinäpä viisautta työelämän rekrytoijillekin!
Meissä kaikissa voi olla erityislahjakkuutta piilevänä. Työrajoitteisetkin voivat saavuttaa sopivilla tehtäväalueilla poikkeuksellisen, jopa huippuosaamisen.
Professori Hannu L. T. Heikkinen kirjoitti Opettaja-lehdessä (6–7/2026): ”Päätin tehdä parhaani muiden ihmisten puolesta. Siksi minusta tuli opettaja. Idealismia, mutta en voi lopettaa, koska menettäisin merkityksen elämältäni.” Siinäpä se!
Ranskalainen taidemaalari Gustave Courbetin noin vuonna 1850 maalaama teos ”Kivenhakkaajat” kuvaa realistisesti köyhän työväenluokan raadantaa tietyömaalla. Tulos ei ollut vain maalaus esteettisine yksityiskohtineen, vaan myös väkevä yhteiskunnallinen sanoma ”alaluokan” todellisesta merkityksestä. Tien rakentamisella ja maalauksen tekemisellä oli vaikuttavuutta.
Työn arvon ymmärtää parhaiten, jos joutuu työttömäksi, on työrajoitteinen, työn etsintä ei taistellenkaan tuota tulosta tai eläkkeelle on jääty ”ruususen unessa”. Edessä voi olla vaihe, jolloin on tehtävä kipeä päätös, mitä loppuelämällä voisi vielä tehdä.
Esko Korkeakoski
Koulutuksen arvioinnin dosentti ja tietokirjailija Valkeakoskelta
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/