Monipaikkaisuuden aluepolitiikka
Monipaikkaisuus on koronavuoden taikasanoja. Kun etätyö on pandemian aikana lisääntynyt, sen on toivottu myös kääntävän tai ainakin hidastavan Suomen kaupungistumista ja maaseudun tyhjenemistä. Kesämökkikauppa on käynyt kuumana, ja Helsingin kasvu on ainakin tilapäisesti notkahtanut.
Monipaikkaisuus tarkoittaa sitä, että työtä voi tänä päivänä tehdä yhä helpommin riippumatta ajasta ja paikasta – milloin missäkin, siellä, täällä ja tuolla. Ja miksi kyhjöttää kaupungin ahtaassa betonikopissa, kun saman työpanoksen voi tuottaa vaikka laiturin nokassa laineen liplatusta ja kuikan kailotusta kuunnellen?
En nyt mene syvemmälle siihen, että kolme viidesosaa suomalaisista työntekijöistä ei työnsä luonteen vuoksi voi tehdä etätyötä ainakaan merkittävissä määrin.
Esimerkiksi terveydenhuolto, rakentaminen, liikenne, varhaiskasvatus ja edelleen suurin osa vähittäiskaupasta edellyttävät tekijöiltään fyysistä läsnäoloa. Heistä etätyö saattaa näyttää kaukaiselta korkeakoulutetun väen etuoikeudelta.
Työn paikkariippumattomuus tulee epäilemättä edelleen lisääntymään. Toivottavasti teknologian kehityksestä pääsevät ajan mittaan hyötymään myös muut kuin tieto- ja asiantuntijatyöläiset, jottei pääse aukeamaan uutta kuilua eri työntekijäryhmien väliin.
Mutta monipaikkaisuudesta on tullut myös uuden aluepolitiikan tähtipöly. Monipaikkaisuus tuo muassaan keskustelun kuntaveron jakamisesta eri kuntien välillä riippuen siitä, kuinka suuren osan vuodesta veronmaksaja oleskelee missäkin ja minkä kunnan palveluita käyttää kuinkakin paljon.
Kuntaveron jakaminen saattaa olla jotenkin teknisesti mahdollista, mutta siitä puhuminen on jonninjoutavaa ilman demokraattisen vaikuttamisen jakamista. Ei verotusta ilman edustusta, kuuluu ikivanha periaate.
En osaa kuvitella järjestelmää, jossa äänioikeus kuntavaaleissa olisi jaettu kahden tai ehkä peräti useammankin kunnan välille jollakin monimutkaisella prosenttilaskulla.
Olen vähitellen ajautunut siihen päätelmään, että jos en ole tähän ikään mennessä kuullut sellaista järjestelmää uskottavasti esitettävän, en tule sellaista kuulemaankaan.
Monipaikkaisuudesta kunnille koituvat kustannukset olisi yksinkertaisinta jakaa edelleenkin valtionosuusjärjestelmän kautta.
Mukaan kannattaa myös laskea ne rahat, jotka etätyöläiset tuovat kakkoskuntaan paikallisia palveluja ja liikkeitä käyttämällä. Mitä suuremman osan vuodesta he kakkoskunnassa oleskelevat, sitä enemmän he siellä kohentavat sitä paljon toisteltua elinvoimaa.
Siis: monipaikkaisuus kyllä, kaksoiskuntalaisuus ei. Tästä riippumatta valokuituyhteyksien vetäminen mahdollisimman moneen niemeen, notkoon ja saarelmaan on erinomainen tavoite työnteon ja yrittäjyyden helpottamiseksi paikasta ja fyysisestä etäisyydestä riippumatta.