Kunnan johtaminen soten jälkeen
Tähän mennessä on tapahtunut: sosiaali- ja terveystoimi siirtyy ensi vuodenvaihteessa kunnilta uusien hyvinvointialueiden vastuulle.
Tämä tarkoittaa sitä, että kuntien nykyiset velvoitteet, työntekijämäärät ja budjetit puolittuvat.
Paljon on pidetty parranpärinää siitä, että sote-uudistuksen jälkeen kunnille aukeaa uusia mahdollisuuksia keskittyä “elinvoimatehtäväänsä”.
Näitä puheita kuunnellessa kuntapäättäjät nyökyttelevät tarmokkaasti, mutta samalla silmät lasittuvat: mitähän se elinvoimatehtävä noin niin kuin käytännössä mahtaa tarkoittaa?
Yritän vastata. On hyödyllistä kelata historiaa taaksepäin.
Aikojen alussa kunnat olivat asukkaidensa yhteisöjä. Kirkko oli keskellä kylää, ja julkisia velvoitteita hoiti lähinnä seurakunta.
Tiheämmin rakennettuihin yhdyskuntiin perustettiin yleensä ensimmäisenä palveluna palokunta, ja vähitellen julkisia palveluja tuli lisää: köyhien ja vaivaisten huollosta ja viljamakasiineista rakentui sosiaalitoimi, terveydenhuolto syntyi kunnanlääkärien varaan, sivistystoimi kansakoulujen pohjalle ja niin edelleen.
Vuoden 1875 kuntalaki valoi kehkeytyvälle hyvinvointivaltiolle sokkelin.
Puolentoista vuosisadan mittaan hyvinvointivaltio on kehkeytynyt nykyiselleen. Suomalainen hyvinvointimalli on pohjoismaisittainkin ollut poikkeuksellisen kuntavetoinen.
Kun kunta on ollut vastuussa peruspalvelujen tuottamisesta, se on väistämättä muuttunut kuntalaisten yhteisöstä palveluntuotanto-organisaatioksi.
Kun puhutaan kunnasta, puhutaan kunnantalon pyörittämästä palvelukoneistosta. Kuntalaisista on tullut palvelukoneiston asiakkaita ja kunnanjohtajista toimitusjohtajia, joilla on turvanaan johtajasopimus.
Jokaisen kunnan johtotähtenä tulee soten jälkeen loistaa kunnan asukkaiden osaamisen, ahkeruuden ja yrittäjyyden vahvistaminen.
Mutta kunnan elinvoima perustuu edelleenkin kunnan asukkaiden osaamiseen, ahkeruuteen ja yrittäjyyteen, kuten se on aina perustunut. Tämä luonnonlaki on vuosikymmenten mittaan hämärtynyt palveluntuotannon ja valtionosuusjärjestelmien katveeseen.
Se ei enää vetele. Kunnan asukkaiden resurssit on sote-uudistuksen jälkeen kyettävä mobilisoimaan entistä paremmin yhteiseksi hyväksi.
Katseet kääntyvät kunnan johtamiseen. Uudessa kuntamaisemassa johtamiselta – niin kunnanjohtajalta kuin luottamusjohdoltakin – vaaditaan erityisesti kykyä kunnan asukkaiden innostamiseen ja motivointiin.
Innostaminen ja motivointi tapahtuu ensi sijassa avoimen viestinnän ja vuorovaikutuksen avulla.
Ylevistä strategiakirjauksista huolimatta tässä on vielä kosolti tekemistä aivan asennetasollakin. Viestintä ja vuorovaikutus ymmärretään yhä toissijaisena tukitoimintana vailla strategista roolia.
Tähän on nyt tultava muutos.
En ollenkaan sano, että se olisi helppoa: kuntien väestörakenteen ja koulutustason erot ovat suuret.
Mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia jokaisen kunnan johtotähtenä tulee soten jälkeen loistaa kunnan asukkaiden osaamisen, ahkeruuden ja yrittäjyyden vahvistaminen.
Ellei kunta näin ymmärretyssä elinvoimatehtävässä onnistu, ronskeinkaan aluepolitiikka ei riitä pelastusrenkaaksi.