Hiljaisuus ei puhu – ei puhuttele eikä puhuta

Aloittaessani kesätoimittajan työni sanomalehti Lallissa vuonna 1985 päätoimittaja Seppo Niemelä opasti, että toimittajan pitää tarkistaa, tarkistaa ja tarkistaa.

Pari vuotta myöhemmin tullessani keskustan suunnittelusihteeriksi muistan puheenjohtaja Paavo Väyrysen neuvoneen, että politiikassa pitää toistaa, toistaa ja toistaa.

Poliittista vaikuttamista journalistisin keinoin avasi 1980-luvun lopulla Lallin silloinen päätoimittaja Seppo Keränen, joka arvioi keskustelun ylläpitämisen vaikuttavan yhtä tehokkaasti kuin mielipiteen esittämisen.

1980-luvun lopun vuosina tein pro gradu -tutkimusta Urho Kekkosen kampanjasta 1956 presidentinvaaleissa. Poliittisen vaikuttamisen tutkimisessa pystyi hyödyntämään työssä hankittuja oppeja.

Sensaatio Uutiset otsikoi räväkästi: ”Ministereillä oma bordelli Meilahdessa. Kekkonen innokas asiakas. – Kekkosen yöseikkailut filmataan. – Kekkonen tanssi kuolevaa joutsenta Mikojanin kutsujen jälkeen.

Pekka Silvola totesi Kekkosen alkoholinkäytöstä, ettei Paasikiven nenä ole punainen Kekkosen juomisen vuoksi. Kuolevan joutsenen tanssija ei ollut Kekkonen, vaan Suomen Moskovan suurlähettiläs Åke Gartz.

1950-luvun lopulla yhteiskunta- ja elinkeinorakenteet natisivat. Politiikassa oli pikkuvikkelää nokkelaa nakkelua, otsikoita ja oikeudenkäyntejä korruptiosta sekä vastakkainasetteluita vahvistavaa populismia.

Veikko Vennamo kyseli pienviljelijöiden kohtalosta eduskunnassa keväällä 1958: ”Mihinkä nämä ihmiset sijoitetaan, kun tehtaat automatisoidaan eikä niissä enää tarvita työmiehiä.

Onko mitään järkeä, että rakennetut pienviljelijäkodit jätetään autioiksi ja siirretään nämä pienyrittäjät työttömyystöihin tai asutuskeskuksiin täysin tuottamattomiin ja tarpeettomiin service-elinkeinoihin?”

SKDL oli 1958 eduskunnan suurin puolue. Menestys juontui kommunismin kansainvälisestä kukoistuksesta ja kansallisesta populismista – kyräilevästä herravihasta, arjen kovuudesta ja helpoista ratkaisuista.

Se oli jurottavaa ja karvareuhkaista kansanvaltaa. Teorioita ei tarvittu eikä niihin vedottu. Luokkaviha laillisti vihapuheen. Vihapuhujat olivat luokkataistelijoita. Luokkataistelu yhdisti hyvätuloista ja vähäväkistä.

Se oli jurottavaa ja karvareuhkaista kansanvaltaa.

Oman aikamme vihaa, poliittisia asenteita ja asetelmia on rinnastettu 1930-lukuun. Nationalismi, fasismi, rotuhygienia ja kansanvallan vieroksunta sekä yksinvaltiuden haikailu sävyttivät eurooppalaista elämää.

Yhteiskunnallista muutosta sosiologis-kulttuurisesti arvioitaessa rinnastusta voi hakea myös 1950-luvulta. Kyse on työ- ja elämäntavan muutoksesta, tulevaisuuden pelosta ja menneisyyden haikailusta.

Politiikka ei nytkään ole vain taloutta, eikä politiikan puhuminen vain talouspuhetta. Puoluetyön menestystä ei mittaa lyhytaikainen valtionhoitajuus, vaan pitkäaikainen kansakunnan elämän ymmärrys.

Aatteellisessa ja poliittisessa työssä sekä keskustelussa pätevät alussa mainitut opit: tarkista, tarkista ja tarkista; toista, toista ja toista sekä ylläpidä keskustelua eri näkökulmista.

Politiikassa hiljaisuus ei puhu – ei puhuttele eikä puhuta.