Kännykkäkielto toiselle asteelle on nuorten puolella
Kännykkä on taskussa kulkeva maailma: hyödyllinen, nopea ja usein myös välttämätön. Samalla se on häiriötekijä, joka vie huomion juuri silloin, kun sitä eniten tarvittaisiin. Siksi keskustan kansanedustajien tekemä esitys kännykkäkiellon laajentamisesta toiselle asteelle herättää tunteita. On hyvä pysähtyä katsomaan, mistä tässä oikeastaan on kyse.
Peruskouluissa oppitunteja koskeva kännykkäkielto tuli voimaan viime elokuussa. Kokemukset ovat olleet pääosin myönteisiä.
Opettajat kertovat työrauhan parantuneen ja oppilaiden keskittymisen lisääntyneen. Tämä ei ole yllättävää. Kun jatkuva vilkuilu ruudulle loppuu, avaa se oven kuunnella, ajatella ja oppia.
Sama ilmiö näkyy toisella asteella ehkä vielä korostuneempana. Puhelin ei ole pelkkä viestiväline, vaan loputon virta sisältöä, joka kilpailee huomiosta.
Harva meistä aikuisistakaan pystyy vastustamaan sitä täysin, ja tässä on meillä itsellämmekin peiliin katsomisen paikka. On kohtuutonta olettaa, että nuori pystyisi siihen yksin keskellä oppituntia.
Puhelin ei ole pelkkä viestiväline, vaan loputon virta sisältöä, joka kilpailee huomiosta.
Siksi ehdotus ei ole rangaistus, vaan tuki. Se on rakenteellinen keino palauttaa oppitunnille sen perimmäinen tarkoitus eli oppiminen. Ajatus on selkeä ja kohtuullinen. Puhelimen käyttö olisi sallittua, kun siihen on pedagoginen tai terveydellinen syy, opettajan tai rehtorin luvalla. Toisin sanoen teknologia ei katoa, vaan se asetetaan palvelemaan oppimista, ei häiritsemään sitä.
On totta, että toisella asteella opiskelijat ovat lähempänä aikuisuutta ja osa jo täysi-ikäisiä. Juuri siksi tarvitaan selkeitä pelisääntöjä. Aikuisuus ei synny tyhjiössä, vaan harjoittelemalla rajoja ja vastuuta.
Koulun tehtävä ei ole vain jakaa tietoa, vaan myös tukea nuorta rakentamaan toimivia arjen taitoja. Yksi niistä on kyky säädellä omaa ruutuaikaa. Tämä palvelee myös tulevia työelämätaitoja, sillä kaikissa työtehtävissä ei voi eikä saa olla kännykkä käsillä koko ajan.
Tällä hetkellä käytännöt vaihtelevat oppilaitoksittain. Osa on tehnyt omia linjauksiaan, osa ei. Lopputulos on kirjava ja usein epäselvä. Yhtenäinen lainsäädäntö loisi kaikille samat pelisäännöt niin opiskelijoille, opettajille kuin huoltajillekin.
Se myös vahvistaisi opettajien asemaa. He eivät joutuisi neuvottelemaan jokaisesta tilanteesta erikseen vaan voisivat nojata yhteiseen, selkeään linjaan.
On tärkeää sanoa ääneen myös tämä: älypuhelinten käytön kasvu ei ole harmiton ilmiö. Ruutuaika on lisääntynyt räjähdysmäisesti, ja sen vaikutukset näkyvät nuorten arjessa. Keskittyminen pirstaloituu, uni häiriintyy ja mieli kuormittuu. Koulussa tätä kuormaa ei pidä kasvattaa, vaan päinvastoin tasapainottaa.
Empatia on tässä keskustelussa tärkeää. Nuoret eivät ole ongelma, eikä teknologia ole vihollinen. Kyse on ympäristöstä, jossa elämme. Aikuisilla on vastuu tehdä siitä sellainen, että oppiminen on mahdollista. Jos tiedämme jonkin asian heikentävän keskittymistä ja hyvinvointia, miksi emme puuttuisi siihen?