Kirottu arvosanakeskeisyys
Keskustelin joskus opettajana yhdeksäsluokkalaisten kanssa matematiikan arvosanoista. Kerroin heille uuden opsin määrittelemistä arviointikriteereistä. Sanoin, että yläkoulun päättötodistuksen arvosana muodostuu uuden opsin mukaan sen hetkisen osaamisen tason perusteella.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 7. ja 8. luokan arvosanoilla ei ole merkitystä päättötodistuksen arvosanaan, vaan pääpaino on lähinnä 9. luokan arvosanoilla ja sen hetkisellä osaamisella.
Sain oppilailta buuauksia. He olivat täysin tyrmistyneitä. Jopa kympin oppilaat olivat sitä mieltä, että he ovat aivan turhaan ponnistelleet matematiikan eteen aiemmilla vuosiluokilla. Koska sillä ei ole vaikutusta arvosanaan.
Tämän kuultuani en tiennyt pitäisikö minun itkeä vai nauraa.
Yritin selittää heille, että aiemmilla vuosiluokilla opiskellut asiat ovat valmistaneet heitä tähän hetkeen. He eivät olisi kyenneet oppimaan ysiluokan asioita, mikäli eivät olisi ponnistelleet aiempina vuosina matikan eteen. Valtaosa oppilaista ei tätä ymmärtänyt.
Toinen tapaus tulee mieleen, kun opetin kahdeksasluokkalaisia.
Eräs oppilas oli tehnyt joskus liikaa kotitehtäviä. Eli hän oli vahingossa laskenut annettujen kotitehtävien lisäksi enemmän tehtäviä, koska oli käsittänyt kotitehtäväannon väärin. Tämän kuultuaan hän oli silmin nähden maansa myynyt. Tuon ikäisten sanoja lainatakseni, hän oli ”ihan rikki”. Hän oli tosissaan sitä mieltä, että oli tehnyt tehtävät aivan turhaan.
Voi hyvänen aika! Jälleen en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.
Keskustelimme kotitehtävien tekemisestä yleisesti. Valtaosa oppilaista oli sitä mieltä, että he tekevät kotitehtävät vain sen takia, että olen ne heille määrännyt. Se oli heidän ainoa motiivi.
Jälleen yritin selittää heille, että kotitehtäviä ei tehdä minua varten. Vaan sen takia, että he oppisivat matematiikkaa heidän itsensä takia. Tätä heidän oli vaikea ymmärtää.
Arvosanakeskeisyys on varmasti istutettu nuoriimme jo hyvin pienenä.
Hieman varttuneempina ymmärrämme, että arvosanat itse asiassa ovat todella merkittävässä roolissa esim. jatko-opintoihin haettaessa.
Ne ovat lähes ainoa tarkastelun kohde. Eli toisaalta ei ole ihme, että elämme arvosanakeskeisessä koulumaailmassa. Ja toisaalta on kyllä aika hankala keksiä parempaakaan arviointimenetelmää.
Itsekin olin aikoinani arvosanojen tuijottaja. Olen toisaalta iloinen, että pidin aikoinani joitain vuosia taukoa opiskeluista kandin paperit saatuani.
Kun hieman vanhempana (ja ehkä viisastuneena – en tiedä) lähdin opiskelemaan maisterin tutkintoa, huomasin, ettei motivaationi ollut enää arvosanakeskeinen. Kykenin opiskelemaan täysin ilman arvosanojen aiheuttamaa stressiä.
Tämä oli mahtavaa ja vapauttavaa. Opiskelin ennakkoluulottomasti ja uteliaana. Ymmärsin myös tällä iällä sen, että minun ei välttämättä tarvitse osata ihan kaikkea. Tein parhaani ja totesin, että arvosanat saavat olla mitä ovat. Ja itseasiassa ne olivat melko hyviä.
Lukio-opettajana kuulee usein kysymyksen: ”Mitä minun pitää tehdä, että saan kurssista arvosanan 5?”. Tämä on jotenkin surullista kuultavaa.
Miten saisimme istutettua opiskelijoihin sen ajatuksen, että arvosanojen miettimisen ja tuijottamisen sijaan kannattaisi lähteä opiskelemaan ennakkoluulottomasti ja olla utelias? Henkilökohtaisesti uskon, että tuon kaltaisella asenteella se arvosanakin voisi olla ehkä parempi. Koska siitä jäisi yhteiskunnan aiheuttama arvosanakeskeinen stressitekijä pois.
Myönnän, että tuntuu mahtavalta saada lukiokurssista arvosana 10. Kenestä ei tuntuisi?
Ja varmasti tuntuu pahalta saada arvosana 4. Arvosanojen tarkoitus on kertoa meille, miten hyvin me osaamme kyseisen asian. Uskallan väittää, että pääsemme parempiin lopputuloksiin miettimättä liikaa etukäteen arvosanoja.
Sitä paitsi nykyään lukiosta jatko-opintoihin haettaessa lukion päättötodistuksen arvosanoilla ei ole juurikaan merkitystä. Haku tapahtuu hyvin pitkälti ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella. Tähän sain joskus kommentin lukio-opiskelijalta: ”Eihän sitten kursseilla tarvi tehdä mitään, koska lukion päättötodistuksen arvosanalla ei ole merkitystä”.
Voi jumalauta ja pyhä sylvi! Itkenkö vai nauranko – en tiedä.
Sovitaanko, että tehdään parhaamme?
Ennakkoluulottomasti ja täydellä sydämellä. Arvosanat ovat sitten sen mukaisia. Ja uskallan väittää, että ne ovat parempia, kun emme mieti niitä liikaa.
Tavoitteita pitää olla! Ja arvosana on tietenkin konkreettinen tavoite. Mutta tähän tavoitteeseen pääsee keveimmin askelin, ottamatta arvosanasta stressiä ennakkoon.
Mikael Mäntykangas
matematiikan ja psykologian opettaja