Viipurin menetys 20.6.1944
Suomenmaa uutisoi 31.10.2024 Helsingin Sanomien samana päivänä julkaiseman Kari Kuuselan ja Arto Ojasen haastattelun Viipurin menettämiseen johtaneista tapahtumista jatkosodassa 20.6.1944.
Kysymys on erityisesti Viipuria puolustaneen 20. prikaatin ammushuollosta ja Rautakorven ammuskenttämakasiinin päällikön Karl Rautamaan osuudesta.
Tutkimusta sinänsä kiistämättä kommentoin.
IV Armeijakunnan ammuskenttämakasiinissa Rautakorvessa ei näytä taistelun alkaessa olleen raskaan tykistön ammuksia. Siksi sen päällikköä Rautamaata ei voi syyttää siitä, että hän ei voinut antaa sellaista, mitä hänellä ei ollut.
Tykistön tuliasemiin Herttualassa tosin saatiin päivällä raskaita kranaatteja, mutta ne eivät väärän mallisina sopineet tykkeihin.
Toinen asia on se, että myös jalkaväkiaseiden patruunat loppuivat Viipuria painopistesuunnassa puolustavilta joukoilta, erityisesti 2. pataljoonalta. Tämä aiheutti joukoissa pakokauhua ja ennenaikaista perääntymistä asemista.
Patruunoita oli kuitenkin varastossa. Näitä Rautamaa ei suostunut luovuttamaan ilman asianmukaista luovutusmääräystä. Etulinjaan ammuksia toimitettiin suuremmassa mitassa vasta klo 13 jälkeen Mikkelin päämajasta tulleen creed-sanoman myötä. Tällöin taistelu oli kuitenkin jo ratkennut.
Sen jälkeen patruunoita ja kevyen heittimen ammuksia myös raportoitiin nähdyn suurina röykkiöinä hylättyinä, koska niitä ei oltu ehditty ottaa käyttöön rintaman murtumisen vuoksi.
Edellä mainittu huomioiden voitaneen kysyä, oliko asemasotavaiheen aikana toteutettu muodollinen ammusten luovutuskäytäntö relevantti enää siinä vaiheessa, kun taistelu riehui valtoimenaan ympärillä.
Rautamaa toimi muodollisesti oikein ja määräysten mukaisesti, eikä hän joutunutkaan vastuuseen toimenpiteistään. Eräällä tavalla hän on kuitenkin joutunut yksittäisenä sotilaana kantamaan moraalista vastuuta Viipurin menettämisestä.
Tämä on asian traaginen puoli, jonka myötä nousee esiin kovin tavanomainen asetelma – alemman tason toimijoiden vastuuttaminen tapahtumista, joiden alkusyy on muualla, tässä tapauksessa kaukana johtoportaan ylimmillä askelmilla.
Siksi esimerkiksi kysymys siitä, miksi IV Armeijakunnan esikunnasta ei saatu ajoissa ampumatarvikkeiden luovutusmääräyksiä, vaikka 20. prikaatin johto niitä pyytämästä päästyään pyysi, olisi paneutumisen arvoinen. Luovutusmääräysten valtuuttamana myös Karl Rautamaa olisi voinut toimia joustavammin.
On myös muistettava, että varsinaisen vastuun Viipurin menettämisestä kantoivat 20. prikaatin komentaja eversti Armas Kemppi ja 2. pataljoonan komentaja majuri Kurt Bäckman. He saivat kumpikin tuomion sotaylioikeudessa, vaikka ammushuollon epäonnistumiselle tuskin hekään olisivat voineet mitään.
Jari Kuusi
FM,TM, kirjailija
Tampere
Mielipideosastolla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia.
Voit jättää mielipidekirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/