50 vuotta sitten: Demarit saivat kumppaninsa takaisin
SDP:n voi sanoa olleen kaaoksessa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa. Puolueen eri linjat olivat niin kaukana toisistaan, ettei oikein erottanut, ovatko ne yhä edes samassa puolueessa.
Eivätkä kauaa olleetkaan. Niin sanottu skogilainen vasemmistosiipi perusti vuonna 1959 oman puolueen, Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL).
Puolueen johtajaksi nousi SDP:n johdossa 1946–1957 ollut Emil Skog, jonka nimestä skogilaisuus-termi juontuu. Vasempaa laitaa edustaneen Skogin jälkeen SDP otti täyskäännöksen valitsemalla vanhan johtajansa Väinö Tannerin takaisin puolueen peräsimeen.
Oikeistodemareita nimitettiin ensin Tannerin mukaan tannerilaisiksi, ja tämän vanhetessa Väinö Leskisen mukaan leskisläisiksi. Väinöjen linja, jota ei kuitenkaan alettu nimittää väinöläisyydeksi, meni monessa asiassa niinkin oikealle kuin kokoomuksen kylkeen. Tämä ei käynyt vasemmisto-oppositiolle, joka perusti oman puolueen.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan TPSL oli mukana omilla listoillaan jo 1958 Sosialidemokraattinen oppositio-nimellä. Puolue sai kolme kansanedustajaa, mutta vaalien jälkeen sisäiset ristiriidat toivat SDP:n riveistä TPSL:oon vielä peräti 11 lisää. Vuonna 1959 vielä yksi sosiaalidemokraatti loikkasi TPSL:n eduskuntaryhmään.
Vuoden 1962 vaalit olivat romahdus rikkinäiselle SDP:lle ja myös TPSL:n paikkaluku tippui edellisvaalien kolmesta paikasta kahteen. Tuolloin alkaneella kaudella puolueet aloittivat myös neuvottelut siitä, josko TPSL palaisi takaisin yhteiseen demaripuolueeseen.
Näin tapahtui kuitenkin vasta muutaman vaalikauden jälkeen. Vuonna 1966 TPSL oli menestyksekkäästi vaaliliitossa laitavasemmistolaisen SKDL:n kanssa, ja sai nostettua paikkalukunsa seitsemään.
Tämän jälkeen hyvä yrityskään ei tuonut TPSL:lle enää yhtäkään eduskuntapaikkaa.
Päivälleen viisikymmentä vuotta sitten sosiaalidemokraattisen vasemmisto-opposition korpitaival päättyi.
Joulukuun kolmantena päivänä vuonna 1972 TPSL liittyi takaisin SDP:n leveiden seinien ja korkean katon alle.
Edellytys puolueiden yhdistymiselle oli tosin toteutettu jo 9 vuotta aiemmin. SDP:n keskilinjaa edustanut Rafael Paasio nousi puheenjohtajaksi vuonna 1963 ja pisti tannerilais-leskisläiset ruotuun. Vaikeuksia hän kohtasi puoluekoneistossa, joka oli tiukasta väinöläisten hallussa ensimmäisinä vuosina. Väinöläiset olivat Paasion muistelmissaan kertoman mukaan tätä kohtaan suorastaan vainolaisia.
Paasion ohjenuora oli ”pari piirua vasemmalle”. Tällä ei ollut tarkoitus mennä kuitenkaan liian vasemmalle, vaan siihen asemaan, jossa SDP puhuttelisi äänestäjiä juuri itselleen sopivalta paikalta poliittisella janalla.
Skog ja Paasio olivat hyvinkin valmiita puolue-eheyteen jo varhaisessa vaiheessa. Skog kirjoittaa muistelmissaan, että myös Neuvostoliitto käytti vaikutusvaltaansa ja kannusti TPSL:a ja SDP:ta yhdistymään, koska SDP oli Paasion myötä eheytynyt sisäisesti ja uudessa tilanteessa oli järkevää ”koota kaikki sosialidemokraatit yhteiseen puolueeseen”. Oleelliseksi tekijäksi Skog mainitsee kuitenkin Paasion valinnan SDP:n johtoon. Melkein yhtä oleellista oli Väinö Leskisen syrjäyttäminen.
Skog tukijoineen palasi SDP:n riveihin jo 1964.
TPSL jatkoi itsenäistä olemassaoloaan kuitenkin vielä pitkään, sillä Skogin jälkeen puolueen puheenjohtajaksi noussut Aarre Simonen ei suostunut palaamaan. Hän sai omalla kannallaan olleet TPSL:n toimijat vielä jäämään.
Simonen tunnettiin kovaotteisena toimijana. Sisäministerinä ollessaan hän oli määrännyt Arabian tehtaan kommunistivetoisen lakon hajotettavaksi ja sai tästä lempinimen Sapeli-Simonen. Poliisin ruoska kun näytti lehtikuvassa sapelilta.
Simonen alkoi menettää vaikutusvaltaansa 1970-luvulla, ja TPSL:n sisällä vahvistui linja, joka halusi palata yhteiseen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Joulukuun alussa 1972 tämä hyväksyttiin, ja TPSL hajotettiin virallisesti seuraavana kesänä.
Simonen ei demaririvistöön palannut. Hän ja pieni joukko samalla linjalla olevia perusti TPSL:n tilalle uuden puolueen, Sosialistisen Työväenpuolueen. Simonen toimi puolueessa vuonna 1977 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Puolue lakkasi olemasta 1979. Se ei menestynyt yksissäkään vaaleissa. Ainoat läpimenijät olivat kaksi kunnallisvaltuutettua vuonna 1976.
SDP:n hegemonia sen sijaan vahvistui. Puolue oli eduskunnan suurin yhtäjaksoisesti vuodesta 1966 vuoteen 1991, jolloin keskusta otti kuuluisan veretseisauttavan vaalivoittonsa. SDP palasi suurimmaksi vielä 1995 ja 1999, ja on sitä myös tällä vaalikaudella.
Lähteitä:
Kymäläinen Heikki (toim.); Paasio, Rafael, Kun aika on kypsä. Tammi, Helsinki, 1980.
Skog, Emi, Veljet vastakkain. WSOY, Helsinki, 1974.
Isohookana-Asunmaa, Tytti, Maalaisliitto-Keskustan historia 5, Virolaisen aika – Maalaisliitosta Keskustapuolue 1963–1981. WSOY, Porvoo, 2006.
Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo; Nevakivi, Jukka, Suomen poliittinen historia 1809–1999. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, 2000.
Rautkallio, Hannu, Agenda Suomi – Kekkonen – SDP – NKP. WSOY, Helsinki, 1999.