Sotahistoria | Panssarikauhu toi avun Kannaksen tulihelvettiin – tehokas saksalaisase puri järeäänkin neuvostotankkiin

Sotahistoria

Kesäkuussa 1944 Karjalankannaksella maa järisi tavalla, jota suomalaiset sotilaat eivät olleet koskaan aikaisemmin kokeneet. Neuvostoliiton suurhyökkäys mursi puolustuslinjoja, ja puna-armeijan panssarivaunut vyöryivät jalkaväen tukemina kohti Viipuria ja Suomen sisäosia.

Suomalaisilla oli käytössään panssarintorjuntatykkejä, mutta vetäytymisvaiheessa niitä menetettiin ja niiden liikuttaminen oli vaikeaa. Jalkaväki tarvitsi aseen, jolla se voisi pysäyttää panssarivaunun myös lähietäisyydeltä, ilman raskasta tykkiä ja sen miehistöä.

Apua saatiin Saksasta. Panssarikauhu, viralliselta nimeltään Raketenpanzerbüchse 54, oli 88 millimetrin rakettisinko. Se oli kuitenkin tehokas lisä suomalaisten panssarintorjuntaan aikana, jolloin jokaisella käyttökelpoisella aseella oli merkitystä.

Panssarikauhun tarina alkoi Pohjois-Afrikan taisteluista, joissa saksalaiset saivat sotasaaliiksi yhdysvaltalaisia M9A1 Bazooka -sinkoja.

Saksalaiset ryhtyivät kehittämään omaa versiotaan. Tuloksena oli alkuperäistä Bazookaa järeämpi uudelleenladattava ase, joka painoi suojakilpineen noin 11 kiloa. Ammus työnnettiin putkeen takakautta, ja sähköinen laukaisujärjestelmä sytytti rakettimoottorin.

Raketin kuumat kaasut purkautuivat putken takapäästä. Laukaisun yhteydessä syntyi usean metrin pituinen tulisuihku, joka saattoi polttaa varomattoman ampujan tai hänen vieressään olevan taistelutoverin.

Panssarikauhun teho ei perustunut siihen, että ammus olisi paiskautunut panssaria vasten valtavalla nopeudella. Sen lähtönopeus oli noin 105 metriä sekunnissa, mikä oli tavalliseen panssarintorjuntatykkiin verrattuna vaatimaton.

Ratkaiseva osa oli ammuksen ontelopanos, joka keskitti räjähdyksen energian pienelle alueelle. Panssarikauhun läpäisykyvyksi ilmoitetaan lähteestä ja mittaustavasta riippuen noin 160–230 millimetriä. Osumakulma, panssarin rakenne ja ammuksen toiminta vaikuttivat tulokseen.

Jos suihku tunkeutui vaunun sisätiloihin, seuraukset olivat tuhoisia. Metallinsirut ja kuumaa materiaalia saattoivat tappaa miehistön tai sytyttää polttoaineen tai ampumatarvikkeet. Vaunu saattoi tuhoutua täysin, mutta läpäisy ei automaattisesti merkinnyt sen räjähtämistä tai tornin lentämistä taivaalle.

Panssarikauhun etu oli siinä, että se antoi jalkaväelle mahdollisuuden iskeä panssarivaunuihin ilman raskasta tykkiä. Haittapuolena oli lyhyt käytännön ampumaetäisyys, hidas rakettiammus ja laukaisun paljastava tulisuihku.

Suomi tilasi Saksasta 2 000 Panssarikauhua ja 20 000 ammusta. Ensimmäinen 300 aseen erä saapui Porin Mäntyluotoon 11. huhtikuuta 1944. Mukana tuli 3 000 ammusta.

Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalankannaksella alkoi kesäkuun 9. päivänä. Vaikka ensimmäiset panssarikauhut saapuivat maahan siten hyvissä ajoin, uuden aseen saaminen joukoille, käyttökoulutus ja ampumatarvikkeiden jakaminen vaativat oman aikansa.

Kesäkuun loppupuolella Suomeen toimitettiin satoja sinkoja lisää. Toimitukset jatkuivat heinä- ja elokuussa, jolloin taistelut Kannaksella olivat jo laantumassa. Kaikkiaan Suomi sai Saksasta 1 854 Panssarikauhua ja 18 650 ammusta.

Aseita ei voitu käyttää huolettomasti. Noin 150 metrin kantama oli eri asia kuin varma osuma liikkuvaan panssarivaunuun. Taistelutilanteessa ampujan piti arvioida etäisyys, ennakoida kohteen liike ja osua panssarin kannalta sopivaan kohtaan. Läheltä ampuminen paransi osumismahdollisuuksia mutta altisti ampujan vihollisen tulelle.

Lisäksi takana tarvittiin vapaata tilaa. Panssarikauhua ei voinut turvallisesti laukaista ahtaassa korsussa tai juoksuhaudassa, jonka takana oli toinen sotilas tai este, johon kuuma kaasusuihku osuisi.

Panssarikauhun käyttäjä ei ollut panssarivaunun kanssa tasavertaisessa asemassa. Vaunun miehistö saattoi havaita ampujan, ja panssarin mukana kulkeva jalkaväki teki piilopaikkojen etsimisestä entistä vaarallisempaa.

Metsäisessä maastossa, rakennusten suojassa ja muiden katveiden takana jalkaväellä oli mahdollisuus päästä lähemmäs vaunua. Sopivassa paikassa ampuja saattoi tähdätä sivupanssariin tai perään, joissa suoja oli usein keulaa heikompi.

Laukaisu paljasti kuitenkin helposti tuliaseman. Aseen takaa purkautuva tulisuihku ja savu saattoivat paljastaa ampujan muillekin vihollisille kuin kohteena olleelle vaunulle. Jos laukaus epäonnistui tai vaunu jatkoi etenemistään, aikaa uuteen yritykseen ei välttämättä ollut.

Saksalainen Panssarikauhu ei ollut ainoa uusi lähitorjunta-ase. Sen rinnalla Suomi sai panssarinyrkkejä eli Panzerfausteja, jotka olivat kertakäyttöisiä ja toimivat myös ontelopanoksen periaatteella.

Aseet täydensivät toisiaan: kauemmas yltävällä panssarikauhulla voitiin ampua uudelleen, kun taas panssarinyrkki oli yksinkertaisempi lähitorjunta-ase, joka heitettiin menemään laukaisun jälkeen.

Tehokkaat saksalaisaseet olivat kuitenkin vain yksi palanen vihollisen pysäyttämisessä kesän 1944 torjuntataisteluissa.

Tali–Ihantalan taistelut kesä–heinäkuun vaihteessa 1944 olivat laaja kokonaisuus, jossa suomalainen tykistö keskitti tultaan hyökkääviä joukkoja vastaan, reservit siirrettiin kriittisiin kohtiin ja saksalainen lento-osasto Kuhlmey sekä 303. rynnäkkötykkiprikaati tukivat suomalaisia.

Panssarikauhut ja panssarinyrkit täydensivät tätä kokonaisuutta. Ne eivät korvanneet tykistöä, panssarivaunuja tai rynnäkkötykkejä, mutta lisäsivät jalkaväen mahdollisuuksia vastata panssariuhkaan tilanteissa, joissa raskasta kalustoa ei ollut käytettävissä.