Venäläisjoukot marssivat Berliinin kaduilla vielä vuonna 1994 – Kylmä sota ei kadonnut Baltiasta ja Saksasta heti
Sosialistinen itäblokki alkoi hajota viimeistään vuonna 1989. Blokkia johtanut Neuvostoliitto hajosi vuoden 1991 aikana sosialististen neuvostotasavaltojen itsenäistyessä kukin vuorollaan.
Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät eri tahtiin ja eri tavoilla, vaikka Baltian itsenäistyminen helposti niputetaankin yhdeksi kokonaisuudeksi. Liettua julistautui itsenäiseksi jo keväällä 1990, mutta vielä tammikuussa 1991 maassa vuoti veri neuvostojoukkojen otettua televisiokeskuksen haltuunsa.
Luonnollisesti valtion hajoaminen ja uusien syntyminen ei ole yhden yön mittainen hanke. Eräs Neuvostoliiton monivuotinen jäänne olivat venäläiset tukikohdat ja joukko-osastot eri valtioiden alueilla.
Vasta kolmisen vuotta itsenäistymisten jälkeen viimeiset venäläiset sotajoukot poistuivat Baltian maista. Tänään 31. elokuuta tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun venäläissotilaat poistuivat lopullisesti.
Poistuminen ei kuitenkaan ollut pelkkä hallinnollinen toimenpide. Sekä venäläiset että baltit pitivät keskustelun tiukan poliittisena.
Helsingin Sanomat kirjoitti poistumisneuvotteluista 28. heinäkuuta seuraavasti.
– Pitkällisen kiistan ydin eivät olleet Venäjän sotilaat, joita on Virossa jäljellä enää kolmatta tuhatta. Kiista koski Viron venäläisten asemaa yleensä ja erityisesti niitä eläkkeelle siirrettyjä sotilaita, jotka tahtovat jäädä Viroon. Mukana oli vaarallisen paljon arvovaltaa ja taustalla jyrkkä näkökantojen ero, lehti arvioi pääkirjoituksessa.
Lehden mukaan syvä näkemysero oli myös suhteessa vanhaan. Venäjä korosti tekevänsä erkaantuneen neuvostoperheen yhteistä politiikkaa, Virossa oltiin tiukkoja sen suhteen, että maa oli ollut puoli vuosisataa laittoman miehityshallinnon alainen.
Pohjoismaiden pääministeritkin, Suomesta Esko Aho (kesk.), ottivat keväällä 1994 yhteisesti kantaa sen puolesta, että venäläisjoukot lähtisivät Virosta ja Latviasta. Virossa oli yhä 2500 ja Latviassa 10 000 venäläissotilasta.
Liettuasta venäläiset lähtivät aiemmin, elokuun 31. ja syyskuun 1. päivän välisenä yönä 1993. Tasan vuotta myöhemmin sama toistui Latviassa ja Virossa kuten myös Saksassa.
Yllättävältä voi tuntua, että myös 1989 yhdistyneessä Nato-maa Saksassa oli venäläisjoukkoja vielä 1990-luvulla. Ne poistuivat samaan aikaan kuin Latvian ja Viron alueilla olleet joukot. Toisin kuin Baltian maat, Saksa ei missään vaiheessa ollut osa Neuvostoliittoa. Nykyisen Venäjän Kaliningradin alueen Saksa tosin oli menettänyt Neuvostoliitolle toisessa maailmansodassa.
Puolakaan ei ollut osa Neuvostoliittoa, ja sieltäkin Venäjän joukot poistuivat vasta melko myöhään, syyskuussa 1993, hieman Liettuasta poistumisen jälkeen.
Toinen maailmansota selittää sen, miksi asetelmat olivat sellaiset kuin olivat kylmän sodan päättyessä ja itäblokin hajotessa.
Euroopan itäiset osat olivat ennen vuosien 1939–1945 suursotaa olleet valtiomuodoiltaan ja hallituksiltaan moninaisia pääosin itsenäisiä valtioita.
Jugoslavia, Unkari, Bulgaria ja Romania olivat kuningaskuntia, Tšekkoslovakia presidentin johtama tasavalta. Puolan tasavaltaa johti vuoden 1926 sotilasvallankaappauksen jälkeen käytännössä marsalkka Józef Piłsudski, ja tämän kuoltua 1935 marsalkka Edward Rydz-Śmigły. Presidentillä ei ollut tosiasiallista valtaa.
Baltian mailla oli demokraattisesti valitut presidentit (Virossa ensin riigivanem, valtionvanhin). Valko-Venäjä ja Ukraina olivat osa Neuvostoliittoa.
Toisen maailmansodan aikana vuodesta 1941 alkaen natsi-Saksa soti kaikkialla Itä-Euroopassa. Moni alueen hallitus soti Saksan rinnalla ja Saksa hallitsi käytännössä koko Itä-Eurooppaa Neuvostoliiton venäläiset sydänmaat poislukien.
Sotaonni kuitenkin kääntyi. Vuodesta 1943 alkaen alkoi olla selvää, että Saksa häviäisi sodan.
Neuvostoliitto pääsi niskan päälle. Neuvostojohtaja Josif Stalin ei kuitenkaan käyttänyt etulyöntiasemaansa hyväkseen iskemällä nopeasti päävihollisensa Saksan ytimiin. Neuvostoliitto soti koko rintaman laajuudelta ottaen haltuunsa koko Itä-Euroopan. Näin se pyrki varmistamaan vaikutusvaltansa alueella myös sodan jälkeen.
Stalinin valtapeli onnistui. Koko Itä-Euroopasta tuli Neuvostoliiton johtama sosialistinen alue. Osa valtioista säilyi virallisesti itsenäisinä, mutta esimerkiksi Baltian maat liitettiin osaksi Neuvostoliittoa omina sosialistisina neuvostotasavaltoinaan.
Poikkeuksiakin sosialistisessa leirissä oli. Josip Broz Titon Jugoslavia korosti alusta asti olevansa Moskovasta riippumaton omanlaisensa sosialistinen valtio. Myöhemmin Nicolae CeaușescunRomania alkoi toimia samoin. Enver Hoxhan Albanian omapäisyys alkoi näkyä siten, että vaikka Neuvostoliitto irtisanoutui stalinismista, Albania vannoi Stalinin perinnön nimiin Hoxhan kuolemaan 1985 saakka.
Neuvostoliitto valvoi itäblokkiaan paitsi poliittisesti myös sotilasvoimin. Välillä joukkoja käytettiinkin, kuten esimerkiksi Unkarin kansannousun 1956 ja Prahan kevään 1968 aikana.
Kylmän sodan tärkeimpiä näyttämöitä oli Berliini, eikä vähiten symbolisesti.
Saksan pääkaupunki oli toisen maailmansodan kulminaatiopiste, paikka, jossa natsihallinto oli saanut maailmansodan aikaan ja jonka kaaduttua Saksa antautui.
Kilpajuoksun Berliiniin oli voittanut Neuvostoliitto. Tästä huolimatta myös muut suurimmat liittouneiden valtiot saivat kaupungista omat miehitysvyöhykkeensä.
Miehitysvyöhykkeet määrättiin samankaltaisella nelijaolla myös loppuun Saksaan. Berliini oli jaon kuuma peruna ja kummajainen, joka sijaitsi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä, mutta oli silti neljän voittajavaltion jakama.
Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen miehitysvyöhykkeet yhdistettiin sekä Berliinissä että muussa Saksassa kun luotiin Länsi-Saksan valtio (Saksan liittotasavalta BRD). Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeestä tuli Itä-Saksa (Saksan demokraattinen tasavalta DDR). Länsi-Berliini jäi osaksi Länsi-Saksaa, vaikka kaupunki sijaitsikin Itä-Saksan ympäröimänä.
Neuvostoliiton joukkoja oli kylmän sodan loppuun asti paljon sekä Itä-Saksassa että Berliinissä. Kylmän sodan symbolia Berliinin muuria vahdittiin tiukasti, mutta toinen vahtitehtävä oli Neuvostoliitolle tärkeä sekin.
Nürnbergin oikeudenkäynneissä toisen maailmansodan jälkeen tuomittiin natsi-Saksan sotasyyllisiä ja sotarikollisia. Vankeustuomion saaneet ensimmäisen eli pääoikeudenkäynnin tuomitut joutuivat istumaan tuomiotaan Spandaun vankilaan.
Spandau sijaitsi Länsi-Berliinissä. Siellä oli vahtivuorot niin briteille, ranskalaisille, yhdysvaltalaisille kuin neuvostoliittolaisillekin. Tämä tarkoitti sitä, että Neuvostoliiton vartiojoukot pääsivät välillä Länsi-Berliinin alueelle.
Spandaussa oli enimmillään vain seitsemän vankia, kaikki korkeimpia natsi-Saksan johtajia. Etuajassa vapautuivat Walther Funk, Erich Raeder ja Konstantin von Neurath 1950-luvulla. Karl Dönitz istui koko kymmenen vuoden tuomionsa, samoin kuin Albert Speer ja Baldur von Schirach koko 20 vuoden tuomionsa.
Vuonna 1966 entinen natsipuolueen varajohtaja Rudolf Hess jäi vankilaan yksin. Hess oli nyt Neuvostoliitolle ainoa pääsy Länsi-Saksaan, sillä jos Hess olisi vapautettu, vartiovuorotkin olisivat lakanneet.
Neuvostoliitto torjui kauttaaltaan lännestä tulleet ehdotukset Hessin vapauttamisesta. Neuvostoliitolle kävi myös hyvä tuuri sikäli, että Hess eli hyvin vanhaksi ja vartiovuorot Spandaussa jatkuivat.
Hess teki itsemurhan 93-vuotiaana vuonna 1987. Teorioita ja salaliittoteorioita on senkin puolesta, että jokin läntinen taho olisi murhannut Hessin saadakseen neuvostojoukot pois Länsi-Berliinistä, mutta tämän puolesta ei ole pitäviä todisteita.
Ote Saksaan ja Berliiniin oli siis vahva koko kylmän sodan ajan. Neuvostojoukkoja oli todistamassa myös Berliinin muurin murtumista 1989, ja mahdollista olisi ollut, että joukot olisivat avanneet tulen väen rynnätessä idästä länteen.
Osana Neuvostoliittoa Baltian maissa oli luonnollisesti neuvostojoukkoja suurvaltion hajotessa. Vanhojen sopimusten pohjalta neuvostojoukkoja jäi niin ikään entiseen Itä-Saksaan ja Puolaan.
Yhtäkkiä oli useita itsenäisiä ja itäblokin jättäneitä valtioita, joissa kuitenkin oli venäläisiä sotajoukkoja.
Huomattava on, että venäläisiä tukikohtia on edelleen muidenkin entisten neuvostotasavaltojen ja muiden valtioiden alueilla. Kylmän sodan toisella pääpelurilla Yhdysvalloilla tukikohtia ja asemia on ulkomailla myös, selvästi enemmän.
Baltian, Saksan ja Puolan tapaukset ovat erityisiä siksi, että ne tekivät poliittisesti selkeän käännöksen länteen kylmän sodan päätyttyä.
Elokuun lopussa 1994 Virosta, Latviasta ja Saksasta poistui useita tuhansia venäläissotilaita.
Jo 25. kesäkuuta 1994 venäläiset pitivät Berliinissä näyttävän sotilasparaatin, jolla juhlistivat lähtöään. Virossa venäläiset järjestivät juhlavastaanoton ja ilotulituksia.
Viroon jäi pieni määrä sotilashenkilöstöä purkamaan tukikohtaa ja hoitamaan sen ydinreaktorin alasajon, poistuen syyskuussa 1995. Latviaan jäi vielä tutka-asema, joka siirtyi venäläisiltä latvialaisille vasta lokakuussa 1999.
Käännös idästä länteen oli nopea. Itä-Saksasta tuli välittömästi Länsi-Saksaan liityttyään Euroopan unionin ja sotilasliitto Naton jäsen. Baltian maat liittyivät sekä unioniin että sotilasliittoon vuonna 2004.
Lähteitä ja lisätietoa:
Helsingin Sanomat 8.3.1994 ja 28.7.1994
Lietuvos nacionalinis radijas ir televizija 31.8.2023 (englanniksi)
Estonian World 31.8.2019 (englanniksi)
Peterson Institute for International Economics, Latvia’s Post-Soviet Transition (englanniksi)