Syvällä nakkilalaisessa pellossa lepää lentäjä koneineen – kotimainen hävittäjä ei ollut menestystarina, mutta ei täysi susikaan

Historia

Nakkilan Leistilän kylästä löytyy ”Suomen pienin hautausmaa”, jossa on vain yksi vainaja: hävittäjälentäjä Kauko Ikonen.

Hautapaikka muistuttaa samalla myös suomalaisen sotilasilmailun historiasta. Pellon syvyyksissä lepää Ikosen lisäksi myös hänen koneensa, kotimainen Myrsky -hävittäjäkone.

Ikonen oli 9. toukokuuta 1947 harjoituslennolla Nakkilan yllä neljän koneen parvessa noin 1500 metrin korkeudessa, kun hänen ohjaamansa Myrsky -kone lähti yllättäen syöksyyn.

Satakunnan Kansan tuoreeltaan onnettomuuden jälkeen haastattelema silminnäkijä kuvaili koneen syöksyneen miltei pystysuoraan maata kohti. Samalla moottorin ääni muuttui ”käsittämättömän rajuksi”.

Silminnäkijän kuvauksen mukaan koneesta irtosi jokin osa jo ennen maahan törmäystä. Koko lähitienoota järisyttäneen törmäyksen jälkeen alueen täytti sakea pirstalesade.

Putoamispaikalta löytyi ainoastaan noin metrin syvyinen ja 2-3 metriä leveä suppilomainen kuoppa. Kuopasta kuului vielä kaksi kertaa vaimeaa ääntä ”ikäänkuin moottori olisi heikosti ja lyhyesti käynyt”.

Konetta ja vainajaa yritettiin kaivaa esiin, mutta tuloksetta. Joidenkin kuvausten mukaan kaivauksissa päästiin lähelle kymmentä metriä, mutta kuoppa täyttyi alituiseen pehmeällä maamassalla.

Koneen todettiin lopulta uponneen saviseen maaperään niin syvälle, että urakasta oli luovuttava. Paikka siunattiin kapteeni Kauko Ikosen hautapaikaksi. Myöhemmin paikalle sijoitettiin muistokivi ja alue päällystettiin liuskekivellä ja aidattiin rauta-aidalla.

Kapteeni Kauko Ikosen hauta Nakkilan Leistilässä.

Myrsky-hävittäjä sai julkisuutta kuluneella viikolla, kun puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk.) kävi Suomen ilmailumuseossa tutustumassa koneen kopion rakennustöihin.

Valtion lentokonetehtaan valmistama Myrsky oli ainoa Suomessa suunniteltu ja valmistettu hävittäjä, joka on ollut rintamakäytössä.

Myrskyjä valmistettiin 51 kappaletta. Kotimaisen hävittäjän rakentamiseen oli päädytty, koska sodan vuoksi ulkomailta ei saanut koneita ostettua.

Koneita toivottiin rintamalle viimeistään vuonna 1943, mutta hävittäjä myöhästyi ja ehti jatkosotaan vain taistelujen loppuviikoiksi kesällä 1944.

Myöhästyminen johtui muun muassa suunnittelutavoitteiden muuttumisesta ja rungon rakenneongelmista, eikä kone ollut tehtaalle sota-aikana tärkein hanke.

Myrskyä kiiteltiin ketteryydestä ja kone oli Messerschmittien jälkeen ilmavoimien nopein hävittäjä jatkosodassa. Koneella käytiin yksi ratkaisemattomaksi jäänyt ilmataistelu vihollisen Jak-7 -hävittäjää vastaan ja saatiin vaurioitetuksi kahta muuta neuvostohävittäjää.

Myrskyssä oli amerikkalainen, DC-3 -koneissakin käytetty 1 065 hevosvoiman Twin Wasp -moottori, joita Saksa oli saanut sotasaaliiksi valloitettuaan Ranskan. Sen voimilla ei oikein pärjännyt parhaimmille neuvostohävittäjille. Suomi olisi halunnut ostaa uudempia ja tehokkaita saksalaisia moottoreita, mutta Saksa tarvitsi ne itse.

Jatkosotaa seuranneessa Lapin sodassa syksyn 1944 vesisateissa todettiin, että Myrskyn siipien ja peräsinten puurakenteet turposivat ja siipien liimaukset rakoilivat huonojen korvikeliimojen vuoksi.

Myrsky-hävittäjä sotienjälkeisin kokarditunnuksin.

vuoden 1947 Nakkilan turman jälkeen Myrskyt laitettiin lentokieltoon ja poistettiin käytöstä yhtä poikkeusluvalla tehtyä siirtolentoa lukuunottamatta. Onnettomuuden jälkeen todettiin, ettei koneita kannata sisällyttää Pariisin rauhansopimuksessa määriteltyyn 60:n hävittäjän joukkoon, kun jo yksin Messerschmittejä oli Suomella satakunta.

Koneet romutettiin vuosina 1952–1953 ja vain yksi jäi jäljelle Kauhavan kentälle, kunnes vuonna 1965 kentän johtaja päätti, että kenttä siivotaan.

Vaikka Suomessa on koottu Myrskyn jälkeen suihkuhävittäjiäkin, kotimaassa suunnitellut sotilaskoneet ovat  olleet enimmäkseen alkeiskoulutus- ja harjoituskoneita.

Viimeiseksi jäänee Valmet Vinka, jolla Ilmavoimissa on opeteltu lentämään vuodesta 1980 näihin päiviin saakka.

Lähteinä mm. Satakunnan reservipiirien Karhu -lehti, Yle ja Wikipedia