Suhde Venäjään muuttui vaikeaksi neuvostovoittoa muistavalle berliiniläismuseolle – poisti venäläisviittauksen nimestään

Ukrainan sota on herättänyt monessa Euroopan maassa keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä julkisten tilojen muistomerkeille ja patsaille, jotka juhlistavat Neuvostoliiton muistoa. Suomessa pohdintaa ovat jälleen herättäneet Helsingin Maailman rauha -veistos sekä Tampereen Lenin-museo.

Saksassa hieman vastaavassa asemassa on entisen Itä-Berliinin alueella sijaitseva Berlin-Karlshorst-museo. Neuvostoliiton muistoa juhlistava museo sijaitsee paikalla, jossa allekirjoitettiin natsi-Saksan ehdoton antautumissopimus, päättäen toisen maailmansodan Euroopassa.

Paikalle perustetun berliiniläismuseon nimi oli vielä hiljattain Saksalais-venäläinen museo, mutta viimeaikaisten tapahtumien vuoksi nimeä oli muutettava, kertoo kaupungissa vierailleelle STT:lle museon johtaja, sotahistorioitsija Jörg Morre.

–  Tämä nimenmuutos liittyy luonnollisesti Ukrainan sotaan. 30 vuoden ajan meillä on ollut hyvä yhteistyö Venäjän federaation kanssa, mutta Venäjä ryhtyi hyökkäykseen Ukrainaan Valko-Venäjän tukemana, ja meidän oli esitettävä solidaarisuutemme Ukrainalle. Muutimme nimemme, koska haluamme olla paikka kaikille kansallisuuksille myös tulevaisuudessa. Tämä on historiallinen (natsi-Saksan) antautumisen paikka, ja halusimme poistaa kansallisuudet nimestä.

Morren mukaan museo on omistettu kaikille natsi-Saksan vastaiseen taisteluun osallistuneille Neuvostoliiton kansoille, siis myös ukrainalaisille.

Aikoinaan kahtia jaetun kaupungin itäpuolella sijaitseva museo ei päällisin puolin näytä neutraalilta toisen maailmansodan lopun museolta, vaan se on omistettu ennen kaikkea Neuvostoliiton puna-armeijan uroteoille ja uhreille natsismin voitossa.

Museorakennuksen pihalle pystytetyn toisen maailmansodan aikaisen neuvostopanssarin juurelle oli STT:n vieraillessa laskettu kukkia voitonpäivän muistoksi.

Sotahistorioitsija Morre ei näe museonsa nimenvaihdosta revisionismina, mutta ymmärtää siitä seuranneen kritiikin.

–  Monet uskovat, että haluamme häivyttää neuvostohistorian, mutta siitä ei ole kyse. Tässä museossa muistetaan kaikkia Neuvostoliiton kansoja, myös valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. Paikka kuuluu kaikille Neuvostoliiton jälkeisille valtioille, Morre sanoo.

Morre vastustaa sitä, että kiistanalaiset patsaat ja muut historialliset muistomerkit – kuten museon pihalla oleva neuvostotankki – poistettaisiin näkyviltä nykyajan ilmapiirin vuoksi.

–  Meidän panssarimme on pantu kontekstiinsa, kerromme, miksi se on täällä. Muistomerkkejä ei pidä poistaa, mutta kaikki pitää asettaa historialliseen kontekstiinsa.

Myös sotahistorioitsijalle suuren eurooppalaisen hyökkäyssodan syttyminen vuonna 2022 tuli yllätyksenä. Morre on opiskellut Venäjällä, ja hänellä on läheinen suhde venäläiseen kulttuuriin ja kieleen.

–  Olin järkyttynyt, kun Venäjä hyökkäsi koko Ukrainaan 24. helmikuuta. En ollut sitä odottanut. Oli toki jännitteitä, mutta en ajatellut, että he olivat vakavissaan. En uskonut, että mitään hyvää seuraisi sodasta. Se on niin kauheaa. Kaikki täällä museossa on abstraktilta tuntuvaa historiaa, mutta nyt se on todellista, nyt tankkeja käytetään oikeassa sodassa.

Historiantutkijalle on ollut raskasta seurata, kuinka Venäjän presidentti on käyttänyt omaa historiantulkintaansa lyömäaseena, jolla vähätellä Ukrainan oikeutta itsenäisyyteen Venäjästä erillisenä maana. Venäjän puheet natsien ja fasistien vastaisesta taistelusta Ukrainassa nojasivat toisen maailmansodan historiaan.

–  Putin on tehnyt propagandaa ja käyttänyt siinä työkalunaan historiaa. Sillä ei ole mitään tekemistä oikean historian kanssa. Venäläinen muistamisen kulttuuri on muuttunut yhä nationalistisemmaksi ja yksisilmäisemmäksi. Se koko argumentti denatsifikaatiosta ja fasismin vastaisesta taistelusta Ukrainassa, ei siinä ole mitään todellista, se on silkkaa propagandaa.

Hyökkäyksen jälkeen moni on turvautunut historiallisiin vertauksiin Putinista puhuessaan. Venäjän presidenttiä on vertailtu sekä natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitleriin että Neuvostoliiton diktaattori Josef Staliniin. Historiantutkija ei lämpene tällekään historiantulkinnalle.

–  Nämä historialliset vertaukset eivät toimi, en itse halua sellaisia tehdä. Oli olemassa Hitler, Stalin ja nyt on olemassa Putin. Toki voimme puhua yhteisistä mekanismeista, siitä miten propagandaa kansallisuuksista käytetään hyväksi sodassa. Nämä mekanismit voimme nähdä myös historiassa.

Maailmanhistorian muutoksesta kertoo jotain se, että uutinen Saksan puolustusmenojen lisäyksestä ja uuden aseistuksen hankinnoista otettiin länsimaissa ilolla vastaan. Venäjän hyökkäyksen jälkeen Saksa muun muassa ilmoitti maaliskuussa hankkivansa samoja F-35-hävittäjiä kuin Suomikin. Sotahistorian tutkija suhtautuu aseistautumiseen sekalaisin tuntein.

–  Ymmärrän sen poliittisen tarpeellisuuden, että armeija on toimintakykyinen. Onhan se tarpeen. Uusien, mahtavien aseiden ostaminen on kuitenkin iso askel. On tarpeen, että maan on puolustuskykyinen. Saksa on nukkunut tämän asian päällä pitkään, emmekä ole tehneet sen eteen mitään.

Sodanjälkeisen Saksan kansallisen identiteetin keskeisiä peruskiviä on ollut iskulause ”nie wieder” (ei koskaan enää uudestaan). Venäjän hyökkäys Ukrainaan herätti monet saksalaiset ajattelemaan, mitä hokema tosielämässä tarkoittaa ja miten sotaan pitäisi reagoida.

Monet ulkomaat ovat olleet tyytymättömiä Saksan hitauteen ja haluttomuuteen esimerkiksi raskaiden aseiden lähetyksissä Ukrainaan.

–  Kanslerimme (Olaf Scholz) on puhunut käännekohdasta. ”Nie wieder” oli hyvin tärkeä ja on yhä hyvin tärkeä asia, mutta saksalaiset ovat oppineet, ettei riitä vain sanoa, että ”ei enää koskaan sotaa”. Valitettavasti sota on yhä olemassa, ja se on vaatinut pohtimista asetoimituksissa ja avunannossa.

Sotahistorioitsijan mukaan nyky-Saksan haasteena on päättää, mikä olisi paras tapa varmistaa myös tulevaisuudessa, ettei sota ole hyvä keino tehdä politiikkaa.