Konfliktit eivät ole entisellään – perinteinen rauhanturvaaminen ei riitä, kun sodat muuttuvat yhä sekavammiksi
Jo vuonna 1956 ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat pakkasivat reppunsa ja lähtivät Siinaille valvomaan Suezin kriisin jälkiselvittelyä. Sen jälkeen operaatioita on kertynyt kaikkiaan 31.
Vuosikymmenten kuluessa suomalaiset ovat saaneet kiitosta osaamisestaan niin rauhanturvaajina ja rauhanvälittäjinäkin.
Sittemmin kriisit ovat muuttuneet aiempaa monimutkaisemmiksi.
Suomen kriisinhallintapolitiikkaa uudistamaan perustettu parlamentaarinen komitea aloitti työnsä kesäkuussa. Sen tehtävänä on paaluttaa askelmerkit yli hallituskausien ulottuvalle tulevaisuuden kriisinhallinnalle.
– Suomelta odotetaan paljon, koska olemme vauras valtio. Meidän on pohdittava, miten ylipäätään pystymme osallistumaan maailman kriisien ratkaisemiseen, komitean varapuheenjohtaja Jouni Ovaska (kesk.) arvioi alkanutta urakkaa.
Paine uudistaa kriisinhallintaa on kova, sillä konfliktien luonne on muuttunut olennaisesti. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana valtiot eivät ole juuri sotineet keskenään.
Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuksen yliopistotutkija Marko Lehti toteaa, että aikaisemmin ulkopuoliset eivät sekaantuneet konflikteihin samalla tavalla kuin nykyään.
– Esimerkiksi vielä 1990-luvun alussa Somalian valtio romahti, kun se menetti kontrollin yhteiskunnasta, Lehti antaa esimerkin perinteisestä kriisistä.
Sittemmin konflikteista on kuitenkin tullut Somaliaa monimutkaisempia. Niiden kompleksisuus tekee kriisien ratkaisemisesta yhä vaikeampaa.
– Monesti erilaiset paikalliset toimijat ovat hyvin epämääräisesti sidoksissa toisiinsa. Niiden keskinäiset suhteet voivat muuttua hyvinkin paljon lyhyessä ajassa, Lehti selventää.
Myös alueellisten voimatekijöiden ja suurvaltojen keskinäiset kiistat sekoittuvat toisiinsa.
Tästä malliesimerkki on vuonna 2011 puhjennut verinen Syyrian sota.
– Siihen ovat osallistuneet esimerkiksi Venäjä, Yhdysvallat, Turkki, Iran ja Saudi-Arabia. Niillä kaikilla on Syyrian sodassa omat intressinsä, tutkija kertoo.
Kyse ei ole vain sisällissodasta, vaan myös sijaissodasta. Sijaissota ei ole ilmiönä kuitenkaan uusi, vaan jo kylmän sodan aikana suurvallat nokittelivat keskenään välikäsien kautta. Lehden mukaan ilmiö on nykyään yleinen.
– Perinteiset sodat esimerkiksi Bosniassa tai Somaliassa ovat olleet selkeämmin sisällissotia kuin esimerkiksi Syyrian kriisi. Uudet konfliktit ovat samanaikaisesti sekä sisällissotia että sijaissotia. Siksi ne ovat niin monimutkaisia.
Kun aseelliset konfliktit ovat käyneet yhä sekavammiksi, niiden hallitsemisesta on entistä vaikeampi saada selkeitä tuloksia, Lehti näkee.
Se pakottaa omalta osaltaan Suomen uudistamaan kriisinhallintapolitiikkaansa.
Puolustusministeri Antti Kaikkosen (kesk.) mukaan uusia tavoitteita asettavalla parlamentaarisella komitealla on työssään vapaat kädet.
– Toki tietysti resurssit rajaavat mahdollisuuksia. Ei Suomella voi niitä kovin paljon lisätä. Mutta rauhaturvaamisen laatuvaatimuksia ja painopisteitä komitean on mahdollista pohtia.
Yliopistontutkija Lehti näkee, että uudet konfliktit ovat niin monimutkaisia, että niissä on edettävä vaiheittain. Hän huomauttaa, että sijaissodan ratkaiseminen voi vaatia eri toimenpiteitä kuin sisällissodan.
Lehden mukaan kriisinhallinnassa tarvitaan ruohonjuuritason paikallisia ratkaisuja sekä alueellista ja kansainvälistä poliittisen tason diplomatiaa.
Diplomaattiset pyrkimykset voivat kuitenkin helposti karahtaa karille.
– Esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvosto on rampautunut, koska aina joku sen jäsenmaista käyttää veto-oikeuttaan. Näin ei ollut vielä 2000-luvun alussa. Valtakamppailu on palannut, eikä kansainvälisestä järjestelmästä löydy enää selkeästi suurvaltaa, joka haluaisi toimia rauhan puolesta. Suurvaltapolitiikka on kärjistynyt voimapolitiikaksi, Lehti varoittaa.
Veto-oikeuteen ei ole Lehden mukaan odotettavissa muutoksia.
Yksikään valtio turvallisuusneuvostossa ei halua ottaa sellaista muutosvoiman roolia. Ei ole selkeää johtajuutta, vaan ennemmin kilpailua.
YK:n turvallisuusneuvoston toimintakyvyttömyys ei kuitenkaan lamauta koko maailmanjärjestön toimintaa. Lehti painottaa, ettei maailmassa ole toista yhtä laajaa yhteistyön foorumia.
Hänestä YK:n alajärjestöt ovat onnistuneet muuttamaan toimintatapojaan vastaamaan nykyaikaa.
Korkean diplomatian takkuillessa rauhaa katsotaan YK:ssa entistä enemmän paikallistason näkökulmasta.
– Juuri YK:n käytännön toimintaa – joka kuitenkin on lopulta aika merkittävää – pitäisi tukea. Ja sitä Suomi on tehnytkin, Lehti kehuu.
Jouni Ovaska korostaa, että perinteinen rauhanturvaaminen ei ole ainoa kriisinhallinnan muoto.
– Pitää miettiä tarkkaan, onko kannaltamme järkevää lähettää rauhanturvaajia vai pystyisimmekö olemaan mukana muulla tavoin.
Ovaska näkee, että kriisinhallintaa on ajateltava monipuolisesti.
Siihen liittyy niin sotilaallista kriisinhallintaa, siviilikriisinhallintaa, humanitääristä apua, kehitysyhteistyötä kuin rauhanvälitystäkin.
Suomi harkitsee parhaillaan, pitäisikö sen lisätä osallistumistaan Malin operaatioon.
Etenkin Ranska on toivonut Suomelta lisäpanostuksia tehtävään, jossa ehkäistään islamistimilitanttien harjoittamaa terrorismia.
Puolustusministeri Kaikkonen toteaa, että päätöksiä asiasta ei ole toistaiseksi tehty.
– Täytyy ottaa huomioon, että Afrikan operaatioissa sekä riskit että kustannukset nousevat helposti. Sen takia osallistumista täytyy harkita hyvin tarkasti, ministeri puntaroi.
Ovaska uskoo, että puolustusministeriöllä ja ulkoministeriöllä on keskenään erilaiset näkemykset Malin operaation tulevaisuudesta.
Puolustusministeriön toimialaan kuuluu sotilaallinen kriisinhallinta, kun taas ulkoministeriö vastaa siviilikriisinhallinnan poliittisesta ohjauksesta.
Lisäksi ulkoministeriö päättää niistä operaatioista, joihin suomalaiset asiantuntijat osallistuvat
Ovaska ei haluakaan vielä ottaa kantaa siihen, miten Suomen pitäisi toimia Malin tai laajemmin Sahelin alueen suhteen. Hän kuitenkin katsoo, että Afrikan painoarvo kasvaa.
– EU on valmistellut Afrikka-strategiaa. Sille on tärkeää, että Eurooppaa lähellä sijaitsevat maat ovat vakaita. Valtavan mantereen kehitys voi parhaimmassa tapauksessa vaikuttaa positiivisesti Euroopan turvallisuuteen. Myös Suomen pitää terävöittää Afrikka politiikkaansa. Siihen liittyy olennaisesti myös kriisinhallinta.
Lehti on Ovaskan kanssa yhtä mieltä siitä, että eurooppalaisessa keskustelussa Afrikka on jäänyt liian syrjään.
– Pitäisi ajatella kauaskantoisemmin. Välillä korostuu liikaa sellainen näkemys, että Afrikassa toimitaan vain siirtolaisvirtojen ehkäisemiseksi. Silti esimerkiksi ilmastonmuutoksen suhde turvallisuuteen pitäisi ottaa myös huomioon.
Lehti korostaa, että Afrikassa on tärkeintä toimia paikallisten ehdoilla.
– Sinne ei voi mennä ikään kuin lähetyssaarnaajina 1800- ja 1900-lukujen malliin. Eurooppalaisilla on omat arvonsa, mutta Afrikassa on kuunneltava paikallisia. Paikallistasolla ratkaisut kuitenkin viime kädessä syntyvät.
“Lähetyssaarnaajamainen” lähestymistapa on ollut tutkijan mukaan keskeisin pulma EU:n siviilikriisinhallinnassa, johon myös Suomi on osallistunut.
Lehdestä EU on määritellyt liian ehdottomasti ja tarkkarajaisesti, miltä rauhan on näytettävä.
Hän sanoo, että unioni on tuputtanut Afrikan maille selkeitä malleja hyvästä hallinnosta, oikeusjärjestelmästä ja vaaleista.
EU on tehnyt Afrikassa yhteistyötä lähinnä paikallishallinnon kanssa.
– Vain paikallisen hallinnon kuunteleminen ei riitä. Pitäisi ymmärtää, että on erilaisia näkemyksiä siitä, minkälainen on hyvä yhteiskunta ja mitä on rauha. Afrikkalainen käsitys ei ole aina ihan samanlainen kuin täällä Pohjoismaissa.
Lehti korostaakin, että rauhanturvaamisessa on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota siihen, tahtovatko paikalliset ihmiset ottaa vastaan neuvoja.
Apua on tarjottava siellä, missä sitä halutaan vastaanottaa.
Puolustusministeri Kaikkonen katsoo, että erityisesti pohjoismaisella yhteiskunnalla on tukeva pohja toimia esimerkkinä muulle maailmalle.
– Jos laitetaan maailman valtioita järjestykseen millä tahansa mittarilla, niin Pohjoismaat sijoittuvat aina kärkipäähän. Kertomalla esimerkiksi hyvästä elämänlaadusta voimme rohkaista muitakin saman suuntaiseen kehitykseen.
Ovaska painottaa, että Suomi voi tarjota keinoja etenkin vakaiden yhteiskuntien rakentamiseen.
– Pystymme tarjoamaan kouluttajia ja asiantuntijoita, jotka ottavat huomioon oikeusvaltion ja demokratian näkökulmat sekä yhteiskunnan sisäisen turvallisuuden vahvistamisen.
Lehti näkee, että yhdessä toimiessaan Pohjoismaat voisivat joskus olla Euroopan unionia neutraalimpi toimija kriisinhallinnassa. EU:n toimintaa rasittaa kolonialismin historian taakka.
– EU:n pitäisi kehittää entistä parempia mekanismeja, joilla se tukee rauhanprosesseja varsinkin lähialueillaan. Tässä onnistuminen vaikuttaa suoraan EU:n tulevaisuuteen. Rauhan edistäminen lähialueilla on myös osa turvallisuuspolitiikkaa.
Ovaskan mielestä kriisinhallinnan parlamentaarisen komitean tulee arvioida, voisiko yhteistyötä tiivistää muiden Pohjoismaiden ja Viron kanssa.
Lisäksi hän katsoo, että muutkin maiden muodostamat koalitiot voivat tarjota Suomelle uusia osallistumisen mahdollisuuksia.
– Suomi ei ole enää kriisinhallinnan suurvalta, mutta meillä on edelleen hyvä brändi, Ovaska summaa.
