Keskustalainen unohdettiin, jotta demarit pääsisivät paremmin esiin – omatkin kampittivat

Keskusta 120 vuotta

Kun V. J. Sukselainen julkaisi väitöskirjansa 1939, karonkkaan osallistui koko joukko vaikutusvaltaisia henkilöitä, viitisen tulevaa pääministeriäkin.

Tuleva pääministeri oli tietysti Sukselainen itsekin.

Köyhän yksinhuoltajan poika oli päässyt pitkälle.

Vieno Johannes Sukselaisen tarina on ensinnäkin tyyppiesimerkki siitä, mitä yhden ihmisen elinaikana voi tapahtua, valtiotieteiden tohtori Pekka Perttula tulkitsee.

Sukselainen oli syntynyt Suomen suuriruhtinaskunnassa vuonna 1906 ja kuoli EU-Suomessa vuonna 1995.

Sukselaisen syntymästä tulee lokakuussa kuluneeksi 120 vuotta. 120-vuotista juhlavuottaan viettää myös Sukselaisen puolue keskusta.

Miehen matkalle mahtui Suomen itsenäistyminen ja useita sotia, joista Sukselainen taisteli talvi- ja jatkosodissa.

Suomalainen yhteiskunta kehittyi harppauksin hänen elinaikanaan, osin hänen ansiostaankin.

Toinen asia, mikä Sukselaisesta pitäisi tiedostaa, on sosiaalinen kierto, Perttula toteaa. Toisin kuin komeasta karonkasta, laajasta suhdeverkostosta ja pääministeriydestä voisi olettaa, Sukselaisen lähtökohdat olivat ”todella heikot”.

Hän oli ilman isää kasvanut lehtolapsi, mikä ei reilun sadan vuoden takaisessa Suomessa ollut todellakaan kiitollinen lähtökohta elämään.

– Sukselainen pystyi kuitenkin nousemaan hyvin määrätietoisella toiminnalla. Ei kuitenkaan niin, että mikään olisi tullut ilmaiseksi, Perttula kertoo.

Kolmanneksi Sukselaisesta on hyvä huomata, että Urho Kekkosen aikalaisessa korostuu asetelma suhteessa tähän. Sukselainen oli myös Kekkosen kilpailija maalaisliiton sisällä.

– Hän olisi ollut se vaihtoehto Kekkoselle. Sitä lopullista valintatilannetta ei koskaan toki tullut.

V. J. Sukselainen teki pitkän päivätyön valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Merkittävimmät tehtävät olivat eduskunnan puhemiehenä toimiminen vuosina 1956–1957, 1958, 1968–1969 ja 1972–1976 ja pääministeriys vuosina 1957 sekä 1959–1961.

Keskustan edeltäjän maalaisliiton puheenjohtaja hän oli 1945–1964. Ministerinä hän oli useamman kerran, kansanedustajana 1948–1970 ja 1972–1979 ja ehtipä hän johtaa myös Kansaneläkelaitosta 1954–1971. Väestöliiton puheenjohtaja hän oli 30 vuotta ja myöhemmin Eläkeliiton puheenjohtaja.

Kaiken tämän rinnalla kulki akateeminen ura, joskaan sille Sukselainen ei ehtinyt antaa läheskään niin paljon kuin olisi halunnut. Hän oli kuitenkin Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtori ja sen seuraajan Tampereen yliopiston kansleri, ja professuurejakin Sukselainen hoiti.

Perttula korostaa Sukselaisen akateemisia ansioita ja tietämystä politiikan ajureina. Sukselaisen perehtyneisyys sosiaalisiin kysymyksiin ja ulkomaisiin oppineisiin vaikutti laajasti siihen, millaista paitsi sosiaali- myös talouspolitiikkaa Suomessa tehtiin 1940-luvulta alkaen.

Muun muassa keskustan puoluesihteerinä toiminut Perttula väitteli vuonna 2010 V. J. Sukselaisesta. Tuolloin hän korosti, kuinka Sukselaisen merkitys monessa asiassa on unohtunut, ja tätä hän korostaa yhä.

Sukselainen oli ensimmäisenä liikkeellä useammassa asiassa, joista kunnia on mennyt SDP:n suuntaan.

Hän argumentoi talous- ja sosiaalipolitiikan yhteydestä jo vuosikymmeniä ennen Pekka Kuusta (sd.). Hyvinvointivaltion perustoja Sukselaisen maalaisliitto valoi 1940-luvulla ajamalla universaalia sosiaaliturvaa kun demarit jumittivat palkkasidonnaisen mallin kanssa.

Sukselainen osasi kytkeä talouskasvun ja kulutuksen yhteen. Hankintaosuuskunnista väitellyt Sukselainen esitti Suomeen asunto-osuuskuntia ja oli vauhdittamassa vuokra-asuntorakentamista.

Sukselainen oli 1930-luvulla siinä mielessä vallankumouksellinen ajattelija, että hän puolusti valtion roolia talouspolitiikassa. Tuolloin ei ollut Perttulan mukaan lainkaan selvää, että valtio ylipäätään ottaisi roolia talouselämässä. Sukselainen ammensi esimerkiksi Tukholman koulukunnasta, jonka on sanottu olleen keynesiläinen ennen J. M. Keynesiä itseään.

Kansaneläkelaitoksen ja Väestöliiton johdossa Sukselainen oli hyvinvointivaltion rakentamisen ratkaisevina vuosikymmeninä. Hän ajoi molemmille tahoille omaa tutkimustoimintaa ymmärtäen tutkitun tiedon ja vaikuttamistyön suhteen merkityksen.

Maalaisliitto-keskustan puheenjohtajana Sukselainen menee Perttulan mukaan ilman muuta ”suurten puheenjohtajien” joukkoon.

Usein puhutaan, että legendaarinen puoluesihteeri Arvo Korsimo rakensi maalaisliiton vaikuttavan järjestökoneiston 1950-luvulla. Aivan näin ei kuitenkaan ole. Tässäkin asiassa Sukselainen usein ohitetaan.

– Kyllä Sukselainen on maalaisliiton järjestötoiminnan sydän, virittäjä ja kehittäjä.

– Sukselaisen omat kokemukset osuustoiminnasta ja suojeluskunnasta näkyvät erittäin hyvin maalaisliiton järjestötoiminnassa. Tukimiesverkoston taustalla on myös Juho Niukkasen ajatuksia 1930-luvulta. Sodan jälkeisessä uudistamisessa on haettu elementtejä, joissa porukka kokee yhtenäisyyttä, ja jossa viestit kulkevat alhaalta ylös, mutta myös ylhäältä alas, Perttula avaa.

Tukimiesverkosto on joskus nähty vain käskytysorganisaationa. Tämä on jopa tympinyt Perttulaa.

– Kyllä se oli vuorovaikutusorganisaatio. Tieto kulki, ja se antoi politiikalle ja sen suunnittelulle pohjaa. Sukselainen kehitti rakenteita, ja Arvo Korsimo pisti ne toimimaan. Korsimon roolia on kuitenkin liioiteltu, ja hän on saanut kunniaa asioista, joissa hänellä ei ollut mitään roolia. Näin toteaa Sukselainen itsekin päiväkirjassaan Korsimon elämäkerran julkistuksen jälkeen.

Sukselaisen aatteelliset lähtökohdat liittyvät vahvasti toisiinsa. 1920-luvun aitosuomalaisuuden ja yhteiskunnallis-sosiaalisen ajattelunkin yhteys on selkeä, mutta vaatii hieman avaamista.

Erityisen tärkeää Sukselaiselle oli yhteiskunnan eheys. Vuoden 1918 tapahtumien jälkiselvittelyt jättivät jälkensä varhaiskypsään 11-vuotiaaseen paimiolaiseen. Sukselainen työskenteli urallaan sen eteen, ettei kansalaissodan tyyppistä kahtiajakoa enää ikinä syntyisi.

Aitosuomalaisuus ei ollut rajoittunutta nuivaa kielipolitiikkaa tai ryssävihaa, vaan taustalla vallitsivat ajatukset kansakunnan poliittisesta ja sosiaalisesta eheydestä. Sukselainen ei halunnut sulkea punaisella puolella sisällissodassa olleita yhteiskunnan ulkopuolelle.

Akateemisessa Karjala-Seurassa Sukselainen nousi merkittäviin tehtäviin. Hän toimi myös suojeluskunnassa. Näiden jälkimaine ei ole kauttaaltaan hyvä, mutta Sukselaisen voi nähdä edustaneen näissä sosiaalisesti edistyksellistä ajattelua.

Perttula kuvaa Sukselaisen ja muiden keskustalaisten AKS:n jäsenten edustaneen seuran yhteiskunnallista siipeä, jolle tärkeää oli sosiaalinen koheesio ja kaikkien kansankerrosten yhteinen kehitystyö paremman Suomen rakentamiseksi.

Tämä siipi jätti AKS:n Mäntsälän kapinan 1932 jälkeen. Jäljelle jäivät kovat oikeistolaiset, jopa militaristiset ja fasistiset voimat, mikä muutti AKS:n olemusta merkittävästi. Uusi Kärki-seura jatkoi kuitenkin jollain tasolla yhteistyötä AKS:n kanssa.

Suojeluskunnat olivat maaseudulla yleisesti hyväksyttyjä, vaikka toki sisällissodasta oli jäänyt traumoja näihin liittyen. Sukselainen arvosti sitä, että suojeluskunnassa kartanon herra ja renki saattoivat olla samoissa harjoituksissa ja liikkeellä suurin piirtein samojen arvostusten kera.

Yhteiskunnallisuutta ja yhteisöllisyyttä kuvaa paljolti se, kun Sukselainen vaihtoi nimensä. Vuoteen 1928 hän oli Vieno Johannes Saari, jolloin hän otti nimen kotikylästään. Paimon Sukselan kylän asukkaat olivat huolehtineet Vieno Johanneksesta ja tämän äidistä, mistä Sukselainen tunsi syvää kiitollisuutta.

Maalaisliittolaisuuden Sukselainen löysi Perttulan mukaan paljolti lukemalla. Hänelle kehittyi vahva talonpoikainen ajattelu, ja alkiolaisuus tuli tutuksi maalaisliiton kirjasista ja lehtisistä.

– Kolmea olen lajia: Aitosuomalainen, maalaisliittolainen ja suojeluskuntalainen, Sukselainen kuvasi itseään Perttulan mukaan 1920-luvulla.

Rintamalta luutnantti Sukselainen kutsuttiin valtiollisen elämän palvelukseen. Hän toimi vuodesta 1941 vuoteen 1945 kaikkiaan viiden pääministerin, J. W. Rangellin, Edwin Linkomiehen, Antti Hackzellin, Urho Castrénin ja J. K. Paasikiven sihteerinä.

– Häneen saattoi luottaa. Sukselainen teki tunnollisesti työnsä eikä pelannut omia pelejään, Perttula kuvaa Sukselaisen saamaa luottamusta.

Paasikiveen Sukselainen oli tutustunut 30-luvun lopulla Tukholmassa ollessaan työstämässä väitöskirjaansa.

– Sieltä juontuu keskusteluyhteys Paasikiveen, jonka luona hän tuolloin oli. Jos Paasikiven kanssa pystyi luontevaan kanssakäymiseen, Sukselainen ilmeisesti pystyi osin tästä syystä.

1944 Paasikivi vielä vahvasti vetosi Sukselaiseen, että tämä jäisi pääministerin sihteeriksi akateemiselle puolelle siirtymisen sijaan. Sukselainen jäi tukemaan Paasikiveä, jonka on kuvattu tuolloin nousseen jo de facto presidentiksi.

Kenties Paasikivi osaltaan auttoi Sukselaisen kansainvälisen ajattelun kehittymisessä. Sukselainen oli siinäkin aktiivinen, ensin reunavaltioyhteistyön ja vuodesta 1936 pohjoismaisen yhteistyön puolustajana. Viroon hänellä oli erityinen suhde. Muissa Pohjoismaissa hän näki sitä kansallista eheyttä työläisen ja talonpojan yhteistyössä, jota itsekin tavoitteli.

Politiikka oli jatkosodan jälkeen vahvasti läsnä Sukselaisen uralla. Jo vuonna 1942 hän oli kirjoittanut Perttulan mukaan päiväkirjaansa, että maalaisliiton puheenjohtajuus kuuluisi hänelle. Viljami Kalliokoski ei silloin ollut Sukselaisen mielestä tehtävänsä tasalla.

Maalaisliiton vuoden 1945 kokous oli riitaisa.

– Vielä puitiin sodan jälkiselvittelyjä, nimenomaan niin, että mikä oli Kalliokosken asema. Kalliokosken kannattajatkin totesivat, että nyt pitää hakea jotain muuta, ja siinä yhteydessä Sukselainen nousi esille aidosti yllättäen, Perttula kertoo.

Tukea tuli lopulta puolueen eri laidoilta. Oikeistohenkinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juho Koivisto väläytti Sukselaisen valintaa puolueen puheenjohtajaksi, vasemmalta tukensa antoi Sukselaisen kaveri Kekkonen, joka näki, ettei itse voisi olla eikä haluaisikaan olla puolueen puheenjohtaja.

– Moni ajatteli, että Sukselainen on henkilö, joka olisi heidän ohjailtavissaan. Mutta ei, Sukselainen otti homman tosissaan.

Kansanedustajaksi Sukselainen nousi 1948. Hän putosi eduskunnasta 1970, mutta palasi 1972 ja luopui kansanedustajuudesta vuoden 1979 vaaleissa. Arvo Korsimo oli tukemassa Sukselaisen valintaa eduskuntaan, mutta erityisen hyviksi miesten välit eivät koskaan muodostuneet.

1940-luvun lopulta alkoi juontua kiristynyt asetelma Kekkosen ja Sukselaisen välillä. Korsimo kylvi Perttulan mukaan ”myrkkyä” näiden välille, ja Kekkonen huomasi, että potentiaalinen uhka hänelle olisi juuri Sukselainen.

Kekkonen ajoi muiden ohi toimien usean hallituksen pääministerinä ennen presidentiksi valintaansa 1956. Kekkonen kuitenkin tiesi, että Sukselainenkin oli älykäs, osaava ja näkemyksellinen, ja mahdollisesti kuningastiellä hänen itsensä tapaan.

– Sukselainen oli kiusallinen Kekkoselle siinä mielessä, että hän ei provosoitunut. Kekkonen olisi nykyaikainen poliitikko, Sukselainen ei pärjäisi. Hän ei ollut kärjistäjä vaan sovittelija, mikä näkyi kaikessa. Kekkoselle oli myrkkyä se, ettei Sukselainen provosoitunut, Perttula kertoo.

– Tähän liittyy legendaarinen kommentti 50-luvun lopulta. Kekkonen sanoi Sukselaiselle, että olet semmoinen nahjus, että sinusta ei saa minkäänlaista otetta. Että vaikka sun silmään kusis, niin sinä et sano yhtään mitään. ”Älä kuse sitten”, Sukselainen vastasi.

Sukselainen rakensi nimenomaan maalaisliiton suuruutta toimimalla taustalla niin, että erilaisille mielipiteille oli tilaa, Perttula tulkitsee. Samalla puolueessa oli jännitteitä, joita hän purki. Myöhemminkään Sukselainen ei lähtenyt mukaan K- ja V-linjojen taistoon.

Sitten pelikentille astui Johannes Virolainen.

Sukselainen toi maalaisliiton ohjelmalliseen ajatteluun sosiaalipolitiikan, mutta pikkuhiljaa pragmaattinen Sukselainen jäi Virolaisen valokeilan taakse. Varapuheenjohtaja Virolaisesta tuli maalaisliiton näkemyksellinen johtaja askel askelelta. Jo 1940-luvun lopulla Virolaisella oli puolueen ohjelmatyössä päärooli.

Miehissä oli Perttulasta paljon samaakin.

– Molemmat olivat liberaaleja. Olen joskus sanonut, että Jussi oli aateliberaali, Vieno sosiaaliliberaali.

1964 Sukselainen hävisi täpärästi puheenjohtajuuden Virolaiselle. Virolainen asemoi puoluetta uudella tavalla ajamalla nimenmuutoksen Keskustapuolueeksi läpi 1965. Sukselainen vastusti nimenmuutosta. Hän edusti tietynlaista vanhaa maalaisliittolaisuutta, mutta asemoi itseään myös Virolaisen vastavoimaksi jäämällä vanhan kannalle.

Perttulan mukaan Sukselaisen oli vaikea luopua mistään. Hän oli tehtävissään pitkään ja usein olisi halunnut jatkaa. Kunnianhimoakin riitti, Sukselainen elätti haaveita presidentiksi noususta pitkään. Aika ajoi kuitenkin ohi tehtävän jos toisenkin suhteen.

Vuoden 1964 kokemus tuntui Perttulan mukaan Sukselaisesta vääryydeltä, ja sen trauma vaivasi pitkään.

1960-luvulla Sukselainen kohtasi muitakin vaikeuksia. Kansaneläkelaitoksen asuntojuttu 1961 maksoi pääjohtajana toimineelle Sukselaiselle pääministeriyden, vaikka korkein oikeus totesi hänet lopulta syyttömäksi.

Yhteydenpidosta virolaisiin emigrantteihin luotiin myös kohua 1960-luvun puolivälissä. Viro oli tuolloin osa Neuvostoliittoa, ja Sukselaisen tulkittiin välittävän poliittisesti tulenarkaa separatismiin vivahtavaa viestiä.

Taustalla puheenjohtajuudesta syrjäyttämisessä ja Viro-kohussa hääräsi ilmeisimmin presidentti Kekkonen. Sukselaisen uran jarruttaminen satoi juuri Kekkosen laariin, kuten todettua.

Sukselaisen rooli on monessa asiassa unohdettu. Paljolti jopa tarkoituksellisesti. SDP:n Pekka Kuusi on saanut sosiaalipolitiikan gurun aseman ja SDP nähdään sosiaalipolitiikan sekä sosiaalisen talouspolitiikan edelläkävijänä, vaikka näillä tonteilla oli ensin V. J. Sukselainen.

Arvo Korsimolle annetaan kunnia maalaisliiton järjestön kehittämisestä. Johannes Virolainen ja Urho Kekkonen mainitaan monesti, kun myös V. J. Sukselainen pitäisi mainita.

Ahti Karjalaista nostettiin ainakin Sukselaisen mielestä osin siksi, että Sukselaisella ei olisi tilaa nousta. Molemmat olivat taloustieteilijöitä ja saattoivat viedä tilaa toisiltaan.

Perttula muistaa erään väitöskirjan, jossa vasemmistohenkinen tutkija väitti, ettei Suomessa ollut 1940-luvulla perehdytty sosiaalipolitiikkaan, vaikka Sukselainen oli tehnyt asian parissa jo pitkän päivätyön ja tuonut Suomessa tietoisuuteen ulkomaisten koulukuntien oppeja.

Keskustassa Sukselainen ei saanut sellaista kunniavanhuksen asemaa kuin vaikkapa Virolainen tuli saamaan.

Osasi V. J. itsekin toki lyödä takaisin. Keskustapuolueen vuoden 1980 puoluekokoukseen hän saapui väitetysti Johanneksen ex-vaimo Kaarina Virolaisen käsipuolessa.

– Mykkä vittuilija V. J. oli, Perttula kiteyttää väitetyn tapauksen.

Perttula toteaa Sukselaisen toimineen ajanjaksolla, joka jo sinällään tekee tästä merkittävän puheenjohtajan ja poliitikon.

Sukselaisen ajattelu kansakunnan eheydestä, hänen sosiaalisen uudistamisen henkensä ja kunnianhimoinen ote järjestöjohtamiseen ovat tehneet hyvää Suomelle.

– Toivon, että moni suomalainen perehtyisi 1920-lukuun, josta on nyt sata vuotta. Silloin luotiin vastakkainasettelua ja viholliskuvia eikä ymmärretty demokratian merkitystä, mitattiin sen rajoja. Kyllä historia toistaa itseään, Perttula varoittaa.

Keskustassa hän toivoo ymmärrettävän, miksi on olemassa sellainen asia kuin järjestö.

– Mikä on järjestötoiminnan merkitys. Sukselainen oli ensisijassa puoluejohtaja. Hän halusi kehittää puoluetoimintaa. Hänen seuraajansakin olivat ensisijaisesti puoluejohtajia, eivät vaikkapa pääministereitä. Tässä näkyy mielestäni Sukselaisen vankka perinne. Kuten Seppo Kääriäinen sanoisi, puolueella pitää olla luonne ja juonne. Sukselaisella oli kumpaakin.