Televisio | Poliisisarja, joka muutti kaiken – unohtumaton Hill Street Blues rikkoi television vanhat säännöt
Tiivistelmä
- Tammikuussa 1981 Yhdysvalloissa NBC-kanavalla alkanut Hill Street Blues uudisti poliisisarjan genren yhdistämällä rikosjuonet ja henkilökohtaiset tarinat.
- Sarja vaikutti merkittävästi myöhempiin laatudraamoihin, kuten Teho-osastoon ja Sopranosiin.
- Sarjan luojat Steven Bochco ja Michael Kozoll saivat lähes vapaat kädet yhtiöltä, mikä näkyi tuloksessa.
- Vaikka katsojaluvut olivat aluksi huonot, sarja voitti kahdeksan Emmy-palkintoa ensimmäisellä kaudellaan.
- Hill Street Blues voitti yhteensä 26 Emmy-palkintoa ja jäi tv-historiaan yhtenä vaikutusvaltaisimmista draamasarjoista.
Kun yhdysvaltalainen NBC-kanava esitti tammikuun 15. päivänä vuonna 1981 uuden poliisisarjan ensimmäisen jakson, harva osasi aavistaa, että tv-kerronta oli juuri muuttumassa perusteellisesti.
Hill Street Blues ei ainoastaan tuulettanut pölyttyneitä genrerajoja. Sen tapa yhdistää rikosjuonet, jatkuvat henkilötarinat, moraaliset ristiriidat ja dokumentaarinen kuvakieli vaikutti voimakkaasti myöhempään laatudraamaan. Sen vaikutus näkyi vuosikymmeniä myöhemmin esimerkiksi Teho-osastossa ja Sopranosissa.
Suomeen sarja rantautui Yleisradion TV2-kanavalle pari vuotta myöhemmin. Ensimmäinen jakso nähtiin 25. toukokuuta 1983. Helsingin Sanomien kriitikko Mikael Fränti ei ollut uutuudesta erityisen ilahtunut.
”Meillä on myös oikeus kysyä, miksi Suomessa pitää ylipäätään täytyy seurata amerikkalaisten poliisien karmean kovaa väkivaltatoimintaa ja katujen vihonviimeistä kuoleman peliä”, Fränti tuskaili pilottijakson nähtyään.
Ennen Hill Street Bluesia television poliisisarjat olivat usein turvallisia ja suoraviivaisia. Sankaripoliisit selvittivät rikoksen ja ottivat pahiksen kiinni yhden jakson aikana.
Hill Street Bluesin luojat Steven Bochco ja Michael Kozoll halusivat kuitenkin jotain aivan muuta. He suostuivat tekemään uuden poliisisarjan sillä ehdolla, että NBC antaisi heille poikkeuksellisen laajan taiteellisen vapauden. Yhtiö suostui, ja kaksikko sai rikkoa monia television vakiintuneita sääntöjä.
Uuden sarjan ilme oli vallankumouksellinen. Pilottijakson ohjannut Robert Butler toi mukaan käsivarakamerat, hämärän ja rosoisen valaistuksen, nopeat leikkaukset sekä päällekkäin puhuvat äänet, jotka loivat dokumentaarisen vaikutelman. Tyyli sai vahvoja vaikutteita vuonna 1977 valmistuneesta dokumenttielokuvasta The Police Tapes, jossa seurattiin poliiseja New Yorkin Etelä-Bronxissa.
Asemalla ei ollut yksiulotteisia sankareita, vaan ihmisiä, jotka olivat väsyneitä, ristiriitaisia ja joskus myös korruptoituneita. Ytimessä oli jatkuva kamppailu sen välillä, mikä on oikein ja mikä toimii käytännössä.
Sarjan jaksot rakentuivat usein yhden työvuorokauden ympärille. Ne alkoivat tyypillisesti aamun nimenhuudolla ja päättyivät usein komisario Frank Furillon (Daniel J. Travanti) ja tämän salarakkaan, puolustusasianajaja Joyce Davenportin (Veronica Hamel) vuoteessa käymään keskusteluun päivän tapahtumista.
Hill Street Bluesin suurin voimavara oli sen poikkeuksellisen laaja ja monimuotoinen henkilögalleria. Alkoholismista toipuva komisario Furillo oli aseman keskeinen johtohahmo. Furillo joutui tasapainoilemaan kaupungin politiikan, rikollisuuden ja oman henkilökohtaisen elämänsä välillä.
Joyce Davenport oli älykäs ja periksiantamaton juristi, joka taisteli oikeussalissa poliisien epäoikeudenmukaista toimintaa vastaan ja eli samalla salaista suhdetta Furillon kanssa. Suhde ei kuitenkaan jäänyt pysyvästi salaiseksi: pari meni naimisiin kolmannen kauden lopulla.
Ylikonstaapeli Phil Esterhaus (Michael Conrad) oli aamuvuorojen karismaattinen johtaja. Esterhausin sivistynyt ja rauhallinen hahmo tasapainotti aseman kaaosta, ja hänen jokaisen nimenhuudon päätteeksi lausumastaan kehotuksesta ”Let’s be careful out there” (Ollaanpa varovaisia siellä) tuli sarjan tunnetuin hokema.
Poliisiluutnantti Howard Hunter (James B. Sikking) oli aseman erikoisryhmän EAT:n johtaja ja Vietnamin veteraani. Hän suhtautui kaupungin kaduihin kuin taistelukenttään, puhui sotilasslangilla ja haaveili raskaasta aseistuksesta jopa tavallisiin poliisitehtäviin. Hunterin hahmo toi vastapainoa Furillon diplomatialle.
Siviiliasuinen etsivä Mick Belker (Bruce Weitz) oli purutupakkaa jauhava, rikollisia pureva ihmispoliisikoira, joka soitti silti päivittäin äidilleen. Partiopari Andy Renko (Charles Haid) ja Bobby Hill (Michael Warren) edusti katutason todellisuutta.
Dennis Franzin esittämä korruptoitunut ja väkivaltainen etsivä Sal Benedetto teki kolmannella kaudella niin suuren vaikutuksen, että hahmon itsemurhan jälkeen Franz palasi myöhemmin sarjaan täysin uutena vakiohahmona, sovinistisena mutta myös inhimillisenä luutnantti Norman Buntzina, josta kehitty Franzin myöhempi Andy Sipowiczin hahmo NYPD Bluessa.
Marraskuussa 1983 sarja kohtasi tosielämän tragedian, kun Phil Esterhausia näytellyt Michael Conrad kuoli syöpään 58-vuotiaana. Esterhausin hahmon kuolema kirjoitettiin myöhemmin sarjaan, ja vuoropäällikön tehtävät peri äreä ylikonstaapeli Stan Jablonski (Robert Prosky).
Moni katsoja luuli sarjan sijoittuvan jonnekin New Yorkin laitakaupungille, mutta niin ei ollut. Sarja sijoittui nimeämättömään amerikkalaiseen suurkaupunkiin, jossa oli vaikutteita muun muassa Chicagosta, Buffalosta ja Pittsburghista. Sarjan ulkokuvia kuvattiin Chicagossa, mutta suurin osa tuotannosta tehtiin Los Angelesissa.
Ympäristöstä syntyi tarkoituksella vaikutelma talousvaikeuksissa painivasta amerikkalaisesta teollisuuskaupungista. Kaupunkia ei kuitenkaan koskaan yksiselitteisesti määritelty tietyn oikean kaupungin kuvaksi.
Yksi sarjan tärkeimmistä elementeistä oli sen tunnusmusiikki. Säveltäjä Mike Post kirjoitti Hill Street Bluesin teeman, jossa pääosaan nousi kitaralegenda Larry Carltonin soolo. Melankolinen instrumentaali nousi syksyllä 1981 Yhdysvaltain Billboard Hot 100 -listan sijalle 10. Vuoden 1982 Grammy-gaalassa se voitti kaksi palkintoa parhaasta esityksestä ja sävellyksestä.
Ensimmäisellä kaudellaan Hill Street Blues oli katsojaluvuissa mitattuna lähes katastrofi. Se sijoittui Nielsenin listalla sijalle 87 kaikkiaan 96 parhaaseen katseluaikaan esitetyn sarjan joukossa. NBC siirteli sarjaa useita kertoja paikasta toiseen.
Kriitikot ylistivät kuitenkin sarjaa maasta taivaisiin. Kun se rohmusi ensimmäisellä kaudellaan peräti kahdeksan Emmy-palkintoa ja 21 ehdokkuutta, NBC päätti ottaa riskin. Hill Street Bluesista tuli Nielsen-sijoitukseltaan kaikkien aikojen heikoimmin menestynyt sarja, jolle NBC oli antanut jatkoa.
Uskallus palkittiin. Kaudella 1982–1983 Hill Street Blues oli olennainen osa NBC:n vahvistuvaa torstai-illan ohjelmakokonaisuutta. Myöhemmin tästä ohjelmapaikasta kehittyi kuuluisa ”Must See TV” -brändi.
Hill Street Bluesin vaikutus näkyi pitkään. Sarjan luoma tapa yhdistää laaja henkilögalleria, jatkuvat juonikaaret, moraalisesti ristiriitaiset henkilöt ja realistinen kuvaustyyli vaikutti myöhempään television draamaan. Sen jälkiä voi nähdä esimerkiksi Teho-osastossa, Sopranosissa, Langalla -sarjassa ja monissa muissa myöhemmissä laatudraamoissa.
Kaikkiaan 146 jakson aikana Hill Street Blues voitti 26 Emmy-palkintoa ja sai 98 ehdokkuutta. Sarja voitti myös parhaan draamasarjan Emmyn neljänä peräkkäisenä vuonna 1981–1984.
Hill Street Bluesin viimeinen osa esitettiin Yhdysvalloissa 12. toukokuuta 1987 ja Suomessa 7. lokakuuta 1988. Seitsemän tuotantokauden ja 146 jakson jälkeen sarja ei ollut enää mikään outo kokeilu vaan yksi television historian vaikutusvaltaisimmista draamoista.