Sotahistoria | Norjan kuningas pakeni, upseerit riitelivät, lentotukialus upposi – Miksi HMS Gloriousin tuholle vedettiin pitkä salaisuuden verho?

Merisota

Saksan hyökkäys Norjaan huhtikuussa 1940 käynnisti kuukausia kestäneen taistelun Pohjois-Euroopan hallinnasta.

Liittoutuneiden yritys torjua miehitys päättyi kuitenkin touko-kesäkuussa vetäytymiseen, kun Ranskan rintaman romahdus pakotti Britannian ja Ranskan keskittämään voimavaransa kotimantereen puolustukseen.

Vuonomaasta oli evakuoitava sekä liittoutuneiden joukot että Norjan valtiojohto. Samaan aikaan kuningas Haakon VII, kruununprinssi Olavi ja maan hallitus evakuoitiin Pohjois-Norjasta saattueessa, joka kuljetti mukanaan myös maan kultavarantoa.

Osana tätä laajaa evakuointia toimi myös lentotukialus HMS Glorious. Vuonna 1916 alun perin Courageous-luokan taisteluristeilijäksi valmistunut alus muutettiin 1920-luvulla lentotukialukseksi. Ennen Norjan operaatiota alus oli palvellut muun muassa Välimerellä.

Kesäkuun 8. päivänä 1940 HMS Glorious purjehti Norjanmerellä yhdessä kahden saattajahävittäjänsä, HMS Ardentin ja HMS Acastan, kanssa. Laivan kannella oli historiallisen illan todiste: seitsemän Hawker Hurricanea ja kymmenen Gloster Gladiatoria.

RAF:n pilotit olivat tehneet poikkeuksellisen suorituksen laskeutumalla maissa toimivilla hävittäjillä lentotukialukselle ilman pysäytysvaijereita. Koneiden hidastamista varten käytettiin rungon sisälle sijoitettuja hiekkasäkkejä ja niiden renkaista laskettiin ilmaa.

Gloriouksen komentaja, kommodori Guy D’Oyly-Hughes, oli legendaarinen ensimmäisen maailmansodan sukellusvenesankari. Hän oli mies, joka oli kerran uinut maihin Turkin rannikolla Dardanellien sotaretken aikana ja osallistunut rautatien räjäyttämiseen.

D’Oyly-Hughes oli myös kulmikas, arvaamaton ja tiukan kurinalainen hahmo, joka piti laivalla mukanaan lemmikkichihuahuaa ja kanarialintua, kantoi komentosillalla ladattua revolveria ja oli riitaantunut verisesti oman lentotoiminnan komentajansa, komentajakapteeni J. B. Heathin, kanssa.

Välirikko tapahtui Scapa Flow’n laivastotukikohdassa Orkneysaarilla toukokuun lopussa 1940. Aiemmin Norjan rannikolla tehtyjen operaatioiden aikana D’Oyly-Hughes oli käskenyt Heathia suorittamaan Fairey Swordfish -kaksitasoilla maahyökkäyksiä huonosti määriteltyjä maakohteita vastaan.

Heath kieltäytyi ja vastusti käskyä, koska piti hitaita torpedo- ja pommikoneita sopimattomina maataisteluun ilman kunnollista ilmasuojaa ja katsoi tehtävän vaarantavan myös itse lentotukialuksen puolustuksen.

Autoritaarinen D’Oyly-Hughes ei sietänyt käskyjensä kyseenalaistamista. Kun Glorious palasi täydentämään varastojaan Scapa Flow’hun, D’Oyly-Hughes jätti Heathin maihin eli poisti hänet aluksesta ja määräsi hänet asetettavaksi sotaoikeuteen syytettynä pelkuruudesta vaaran edessä ja käskyjen tottelematta jättämisestä.

Tämän vuoksi ilmailukomentaja Heath ei ollut mukana Gloriuksella sen kohtalokkaalla viimeisellä matkalla. Aluksella ei siten ollut hänen kaltaistaan kokenutta komentajaa organisoimassa lentotoimintaa, millä oli kohtalokkaat seuraukset.

Kesäkuun 8. päivän aamuna Glorious sai luvan erota Norjan evakuointia tukevasta pääjoukosta ja suunnata kohti Scapa Flow’ta. Virallisen selityksen mukaan alusta vaivasi polttoainepula.

Kulissien takana vaikuttivat kuitenkin paljon monimutkaisemmat tekijät. Yhtenä mahdollisena syynä on pidetty kommodorin kiirettä palata Britanniaan Heathin suunniteltua sotaoikeutta varten.

Myöhemmin on esitetty teoria, jonka mukaan Gloriuksen irtautuminen liittyi salaiseen Operaatio Paul -suunnitelmaan, jossa britit aikoivat miinoittaa Ruotsin Luulajan sataman lähestymisväyliä ja vaikeuttaa Saksaan suuntautuvia rautamalmin kuljetuksia. Yhteyttä juuri Gloriuksen irtautumiseen ei kuitenkaan ole pystytty aukottomasti osoittamaan.

Kello 15.45 saksalaisten taisteluristeilijöiden Scharnhorstin ja Gneisenaun tähystyspaikalta havaittiin savupilvi ja pian sen jälkeen Gloriousin mastot. Saksalaiset olivat käynnistäneet Operaatio Junon, jonka tavoitteena oli hyökätä liittoutuneiden Norjan-evakuoinnin kimppuun.

HMS Gloriousilla vallitsi syvä rauha. Ilmapartioita ei ollut ilmassa, yksikään kone ei ollut valmiudessa lentokannella, eikä asianmukaista pintatähystystä ollut järjestetty. Laiva ajoi noin 17 solmun nopeutta, eivätkä kaikki sen höyrykattilat olleet käytössä. Tutkinnassa todettiin myöhemmin muun muassa, että tähystys ja varautuminen pintahyökkäykseen olivat puutteellisia.

Kello 16.00 jälkeen britit havaitsivat tuntemattomat alukset. Hävittäjä HMS Ardent lähetettiin tutkimaan tilannetta. Saksalaiset avasivat tulen kello 16.27. Taistelu oli alkanut.

Kello 16.32 Scharnhorst avasi tulen Gloriousta vastaan noin 24 kilometrin etäisyydeltä. Kolmas yhteislaukaus osui muutamaa minuuttia myöhemmin lentokanteen. 283 millimetrin kranaatti räjähti ylemmässä konehallissa sytyttäen valtavan tulipalon ja tuhoten kaksi siellä ollutta Fairey Swordfish -konetta. Osuma teki lentokanteen aukon ja esti käytännössä uusien koneiden nousun.

Kello 16.58 toinen raskas kranaatti osui Gloriousin komentosillan yläpuolella olleeseen suunnistusmajakkaan ilmeisesti tappaen kommodori D’Oyly-Hughesin ja suuren osan komentosiltahenkilöstöstä. Epätoivoisessa tilanteessa brittiläiset saattajahävittäjät Ardent ja Acasta syöksyivät suoraan saksalaisten jättiläisten tulilinjalle levittäen savuverhoa palavan Gloriousin suojaksi.

Noin kello 17.20 Glorious sai raskaan osuman keskimmäiseen konehuoneeseensa. Laiva menetti nopeutensa, alkoi kaartaa hitaasti paapuurin puolelle ja kallistua oikealle. Ardent upposi noin kello 17.25.

Acasta ei kuitenkaan perääntynyt. Alus syöksyi oman savuverhonsa läpi ja ampui torpedoviuhkan. Kello 17.34 yksi torpedoista osui Scharnhorstiin tämän perätornin kohdalle, repien laivan kylkeen suuren aukon. Alus sai vakavia vaurioita, ja 48 saksalaista sai surmansa.

Acasta ampui vielä viimeisillä käyttökelpoisilla tykeillään, kunnes se ammuttiin seulaksi ja upposi noin kello 18.20. Glorious upposi noin kello 18.10 vieden mukanaan yli tuhat miestä. Hyökkäyksen päätyttyä noin 900 miestä oli jäänyt kellumaan hyiseen Norjanmereen lautoilla ja pelastusrenkailla. Vaurioituneet Scharnhorst ja Gneisenau poistuivat paikalta nopeasti eivätkä jääneet poimimaan hädässä olijoita.

Samaan aikaan noin 50–80 kilometrin päässä tapahtumapaikasta kynti merta raskas risteilijä HMS Devonshire, jonka komentosillalla seisoi amiraali John Cunningham. Devonshirella oli äärimmäisen salainen ja kriittinen tehtävä: se oli evakuoimassa kuningas Haakonia, kruununprinssi Olavia ja Norjan hallitusta Britanniaan. Aluksella kuljetettiin myös Norjan kultavarantoa. Kuningas Haakon ja kruununprinssi Olavi olivat lähteneet Tromssasta Devonshirella 7. kesäkuuta.

Nuori prinssi Harald, tuleva kuningas Harald V, ei ollut Devonshirella. Hän oli tuolloin kolmivuotias ja oli paennut huhtikuussa äitinsä, kruununprinsessa Märthan, sekä sisartensa kanssa Ruotsiin. Myöhemmin perhe jatkoi Yhdysvaltoihin.

Ankarat käskyt edellyttivät radiohiljaisuutta. Myöhempien selvitysten mukaan Glorious ehti lähettää hätätilanteesta viestin, jonka Devonshire vastaanotti. Viestin sisältö ja tarkka kohtalo ovat kuitenkin jääneet kiistanalaisiksi, eikä ole täysin selvää, miten Cunningham sen tulkitsi. Cunningham jatkoi joka tapauksessa matkaansa ja säilytti radiohiljaisuuden.

Myöhemmin juuri tämä päätös nousi yhdeksi Gloriousin tragedian kiistellyimmistä kysymyksistä.

Britannian laivasto ei saanut välittömästi varmaa tietoa katastrofista. Gloriuksen kanssa yritettiin vielä yhteydenpitoa, ja vasta seuraavana päivänä Saksan radio kertoi kolmen brittiläisaluksen tuhoutumisesta.

Aallokossa ja jäätävässä viimassa käytiin tuskallista kamppailua. Tunti tunnilta miehet menehtyivät kylmyyteen lautallaan. Vasta kaksi päivää katastrofin jälkeen, myöhään kesäkuun 10. päivänä, norjalainen kalastus- ja rahtialus Borgund osui paikalle ja pelasti 37 eloonjäänyttä Tórshavniin. Kaksi heistä kuoli myöhemmin.

Toinen norjalaisalus, Svalbard II, poimi kyytiinsä viisi miestä, mutta saksalainen lentokone pakotti sen palaamaan Norjaan. Neljä eloonjäänyttä joutui siellä sotavangeiksi. Yhden Gloriousin miehen pelasti saksalainen merilentokone.

Kaikkiaan 1 519 miestä sai surmansa – 1 207 Gloriukselta, 160 Acastalta ja 152 Ardentilta. Eloon jäi yhteensä vain 40 miestä. RAF:n Gloriuksella olleista lentäjistä vain kaksi selvisi.

Kyseessä oli yksi Ison-Britannian merivoimien pahimmista yksittäisistä katastrofeista koko toisen maailmansodan aikana.

Katastrofin jälkeen heräsi myrsky. Julkisuudessa ja parlamentissa kysyttiin, miten mahtava lentotukialus saattoi joutua yllätetyksi ilman ilmasuojaa ja miksi pelastustoimet viivästyivät.

Winston Churchill totesi myöhemmin muistelmissaan, että amiraliteetin virallinen selitys polttoainepulasta ei ollut vakuuttava. Tragedian ympärille pystytettiin kuitenkin hiljaisuuden muuri. Tutkintalautakunnan asiakirjoille määrättiin poikkeuksellinen sadan vuoden salassapitoaika vuoteen 2041 saakka. Asiakirjat kuitenkin avattiin jo 1990-luvulla. Tutkinta itse valmistui vain 18 päivää tragedian jälkeen, 26. kesäkuuta 1940.

Amiraali Lionel Wells, jonka alaisuudessa Glorious toimi ja joka oli keskeinen päätöksenteossa aluksen irtautuessa pääjoukosta, ei antanut tutkinnalle lausuntoa. Hävittäjien komentajille John Frederick ”Ben” Barkerille ja Charles Glasfurdille suositeltiin Viktorian ristin myöntämistä postuumisti, mutta niitä ei myönnetty. Myöhemmin saksalaisetkin arvioivat heidän toimintaansa erittäin kunnioittavasti.

Silti Acastan viimeinen torpedo ei mennyt hukkaan. Scharnhorstin saamat vauriot olivat niin vakavat, että saksalaiset keskeyttivät Operaatio Junon ja vetäytyivät. Näin Acastan viimeinen hyökkäys vaikutti ratkaisevasti siihen, ettei saksalainen osasto jatkanut alkuperäistä tehtäväänsä Norjan rannikon evakuointisaattueiden kimppuun.

HMS Gloriousin tragedia jäi elämään yhtenä toisen maailmansodan dramaattisimmista ja kiistellyimmistä merisotatapauksista, jossa sotilaallinen epäonnistuminen, äärimmäinen sankarillisuus ja poikkeuksellisen salaperäiseksi jäänyt päätöksenteko kietoutuivat toisiinsa.