Rock | Kun maaginen kemia vei mennessään – Eric Claptonin Derek and the Dominos oli rockhistorian kirkkaimpia soihtuja

Rock

Marraskuussa 1970 kauppoihin ilmaantui uutuuslevy, joka ei syntynyt järjellä tai laskelmoinnilla, vaan puhtaalla pakkomielteellä, repivällä sydänsurulla – ja huomattavilla määrillä päihteitä.

Eric Claptonin johtaman Derek and the Dominosin ainoaksi jäänyt Layla and Other Assorted Love Songs kiteytti Claptonin tuolloisen elämän kriisit ja tarjosi näyttämön kahden kitaraveljen poikkeukselliselle yhteispelille.

Lyhytikäisen yhtyeen ainoa studioalbumi on teos, joka herättää yhä kunnioitusta. Mutta miten kiistattoman rockhistorian monumentin syntyminen oli ylipäätään mahdollista tilanteessa, jossa bändin sielu oli syöksymässä kohti henkilökohtaista katastrofia?

Yleensä vastaavissa tilanteissa syntyy vain sutta ja sekundaa. 1970-luvun alkaessa Clapton oli jo saanut tarpeekseen Creamin ja Blind Faithin kaltaisten superyhtyeiden ympärillä pyörivästä härdellistä.

Clapton halusi pois valokeilasta ja liittyi yhdysvaltalaiseen Delaney & Bonnie and Friends -kiertueproduktioon, jossa hän saattoi nauttia anonyymistä rivimuusikon roolista. Samalla kiertueella syntyi tiivis ydinjoukko: kosketinsoittaja-laulaja Bobby Whitlock, basisti Carl Radle ja rumpali Jim Gordon.

Kun porukka sittemmin kokoontui Claptonin Hurtwood Edge -nimiseen taloon Englannin maaseudulle, syntyi jotain poikkeuksellista. Studiomuusikkotason ammattitaidolla varustettu nelikko eli ja hengitti musiikkia luonnostaan. Jamittelusta tuli elämäntapa.

Musisoinnin taustalla kyti toisenlainen, tuhoisa draama. Kuten hyvin on tiedossa, Clapton oli epätoivoisesti ja salaa rakastunut parhaan ystävänsä George Harrisonin vaimoon Pattie Boydiin.

Mahdoton ja tuskainen tilanne sai Claptonin kanavoimaan kaiken sielunelämäänsä repivän tuskan sävellyksiinsä. Kun bändi otti nimekseen Derek and the Dominos ja teki keikkoja pienissä brittiläisissä klubeissa, oli käsillä yhtye, jonka soinnissa oli poikkeuksellista paloa.

Vaikka bändi oli jo itsessään vahva, todelliseen roihuun se syttyi elokuun lopulla 1970 Miamissa, kun tuottaja Tom Dowd kutsui Claptonin katsomaan The Allman Brothers Bandin keikkaa Criteria-studioiden lähelle.

Clapton tunsi kitaristikollega Duane Allmanin maineen, mutta kuultuaan Allmanin soittavan livenä hän oli täysin myyty. Keikan jälkeen koko seurue siirtyi suoraan Criteria-studioille, ja siellä syntyi välitön, räjähtävä kemiallinen reaktio. Jamittelu jatkui yli yön pitkälle seuraavaan iltapäivään.

Clapton kuvaili myöhemmin Duane Allmania siksi musiikilliseksi veljeksi, jonka hän oli aina halunnut, mutta jota hän ei ollut koskaan löytänyt.

Duane Allman oli poikkeuksellinen yhdistelmä raakaa vaistoa, bluesin syvää ymmärrystä ja valtaisaa intensiteettiä. Hän ei ollut pelkkä nopea sooloilija, vaan todellinen äänimaisemien maalari, joka käytti Coricidin-lääkepulloa slide-putkena.

Allmanilla oli ilmiömäinen taito kuunnella kanssasoittajaansa ja vastata tähän reaaliajassa. Hän ei tyytynyt valmiisiin kaavoihin ja sapluunoihin, vaan eli jokaisen nuotin mukana täysillä, mikä teki hänen panoksestaan Layla-levyllä korvaamattoman.

Claptonin ja Allmanin välinen yhteistyö oli kuin opinnäyte siitä, miltä kitaroiden saumaton vuoropuhelu parhaimmillaan näyttää ja kuulostaa. He eivät kilpailleet keskenään siitä, kuka soittaa nopeammin tai kovempaa, vaan pelasivat toisilleen koko ajan nappisyöttöjä.

Clapton soitti pääosin perinteisesti sormillaan Fenderillään tai Gibsonillaan ja piti yllä biisien tukevaa rytmipohjaa ja blues-kivijalkaa. Allman puolestaan toi mukaan syvän etelän äänimaisemaa slide-putkellaan.

Levyn kappaleista I Looked Away, Bell Bottom Blues ja Keep on Growing ehdittiin äänittää ennen Allmanin saapumista kokoonpanoon, mutta kaikilla muilla 11 kappaleella hän on mukana kitaristina – usein slide-kitaraansa käyttäen.

Nimikappaleen Layla legendaarisen, tuskaisen avausriffin kehitti Duane Allman Claptonin kirjoittamille pohjille. Allman ja Clapton soittavat riffiä yhdessä, ja Allmanin slide-kitara alkaa heti sen jälkeen punoa kappaleeseen omaa tarinaansa.

Allman ei odottanut kiltisti vuoroaan sooloissa, vaan hän saattoi soittaa slide-kitaraansa suoraan Claptonin laulun lomassa ja taustalla ikään kuin kommunikoiden tämän kanssa. Siksi kappaleen sisällä kitaroiden erottaminen toisistaan on ammattikorvinkin välillä vaikeaa.

Nimikappale Layla on tuotannollinen mestariteos, joka jakautuu kahteen täysin erilaiseen osaan. Rumpali Jim Gordonin omaan sävellykseen perustuva, pianovoittoinen ja melankolinen loppuosa liitettiin mukaan myöhemmin, kun Clapton halusi teokseen jonkinlaista seesteisyyttä.

Yksi Laylan teknisistä erikoisuuksista on sen vire: studiolevyllä kappale soi noin neljännesaskelen verran normaalivirettä korkeammalta, jossain D-mollin ja D♯-mollin välimaastossa. Asia on hämmentänyt harrastajakitaristeja läpi vuosikymmenten.

Kyse ei ollut mistään soittimien erikoisvirityksestä, vaan nauhan nopeuttamisesta studiossa. Analogisella kaudella sävelkorkeus muuttui väistämättä samalla kun nauhanopeutta muutettiin. Tarkkaa syytä nopeutukselle ei tunneta varmasti, mutta sen on arveltu liittyneen ainakin kappaleen tempoon ja siihen, miten myöhemmin äänitetty piano-coda saatiin istumaan muun kappaleen jatkoksi.

Materiaali kantoi koko tupla-LP:n läpi ilman ainuttakaan heikkoa hetkeä. Merkillistä kyllä, levyn ilmestyessä loppuvuodesta 1970 se sai osakseen kritiikkiä ja osoittautui kaupalliseksi pettymykseksi. Claptonin heroiiniriippuvuus syveni samoihin aikoihin vakavaksi ongelmaksi, vaikka albumin vastaanotto ei yksin selitä hänen päihdekierrettään.

Bändi hajosi sisäisiin riitoihinsa ja päihteisiin ennen kuin se ehti saada toista levyään valmiiksi. Derek and the Dominos jäi lyhyeksi saduksi, ja sen kantanelikon sekä Duane Allmanin myöhemmät vaiheet saivat traagisia ja musertavia piirteitä.

Duane Allman menehtyi vain 24-vuotiaana Georgian Maconissa rajussa moottoripyöräonnettomuudessa lokakuussa 1971, vajaa vuosi Laylan julkaisun jälkeen. Basisti Carl Radle kuoli toukokuussa 1980 vain 37-vuotiaana vakaviin munuaisongelmiin, joiden taustalla oli pitkään jatkunut alkoholin ja huumeiden käyttö.

Rumpali Jim Gordon kärsi vakavasta psyykkisestä sairaudesta, joka diagnosoitiin skitsofreniaksi vasta traagisen tapahtuman jälkeen. Psykoottisen jakson aikana Gordon tappoi äitinsä vuonna 1983 ja sai pitkän vankeustuomion. Gordon vietti loppuelämänsä vankilassa ja kuoli vuonna 2023 ollessaan edelleen vangittuna.

Kosketinsoittaja Bobby Whitlock jatkoi pitkään musiikin parissa, mutta hänkin menehtyi vuonna 2025, ja legendaarisen kokoonpanon jäsenistä on enää jäljellä vain Clapton itse.

Derek and the Dominos oli olemassa vain hetken, mutta sen poikkeuksellisessa luovuuden puuskassa syntynyt albumi ja taustalla vaikuttanut palava, repivä intohimo pitävät yhtyeen ja sen tuotokset pysyvästi klassisen rockmusiikin ystävien sydämissä.