Kekkonen nousi eduskuntaan 90 vuotta sitten – Paasikivi rökitti fasistit, RKP oli suurempi kuin kokoomus
Huomenna keskiviikkona tulee kuluneeksi tasan 90 vuotta vuoden 1936 eduskuntavaaleista. Vaalit olivat kaksipäiväiset ja käytiin lauantaina ja sunnuntaina 1. ja 2. heinäkuuta.
Nuo vaalit olivat monella tavalla historialliset. Silloin esimerkiksi myöhempi tasavallan presidentti Urho Kekkonen valittiin ensimmäistä kertaa kansanedustajaksi.
Kekkonen ja muut tuolloin valitut edustajat tosin aloittivat kansanedustajina vasta kun eduskunta palasi istuntotauolta 1. syyskuuta.
Kekkonen nousi jo lokakuussa ministeriksi toimien oikeusministerinä maaliskuuhun 1937. Joulukuuhun 1939 asti hän toimi sisäasiainministerinä.
Vaalien voittaja kolmatta kertaa peräkkäin oli SDP. Sosiaalidemokraatit saivat viisi lisäpaikkaa ja 83 kansanedustajaa.
SDP oli kasvanut jokaisissa 1930-luvun vaaleissa. Se oli aina ensimmäisistä eduskuntavaaleista 1907 asti ollut eduskunnan suurin puolue lukuunottamatta vuoden 1929 vaaleja, jolloin keskustan edeltäjä maalaisliitto otti ykkössijan. 1930 ja 1933 SDP otti kultamitalit selkein luvuin.
SDP:n suuria kansanedustajamääriä selittää se, että puolue piti sisällään tuolloin Suomen koko vasemmiston.
1930-luvusta puhutaan usein äärimmäisen oikeiston vuosikymmenenä, mutta eduskuntavaalien tulokset kertovat jotain muuta. Oikeistoradikalismi ja diktatuuriksi luisuminen oli tuolloin todellinen vaara, mutta eduskuntavaaleissa kansa luotti oikeistoradikalismin vastavoimiin, etenkin sosiaalidemokraatteihin ja maalaisliittoon. Muut tulivat kaukana näiden takana.
Maalaisliitto piti vuoden 1936 vaaleissa 53 kansanedustajaansa. RKP sai kolmannen sijan 21 kansanedustajalla.
Kokoomus oli tuolloin paljon pienempi kuin nykyään. Se sai vuoden 1936 eduskuntavaaleissa vain 20 kansanedustajaa. Tuossakin määrässä oli lisäystä kaksi edustajaa.
Viidennelle sijalle kokoomuksen takana pääsi radikaali fasismista ammentanut Isänmaallinen kansanliike eli IKL. Se piti 14 kansanedustajaansa. Laitaoikeisto oli pehmentänyt vuosikymmenen alussa toimineen, sittemmin kielletyn Lapuanliikkeen imagoa järjestäytymällä demokraattisen järjestelmän puitteissa toimivaksi IKL:ksi. IKL pysyi eduskuntapuolueena kieltämiseensä 1944 asti.
Liberaali Edistyspuolue koki neljän paikan vaalitappion ja sai seitsemän kansanedustajaa.
Suomen pienviljelijäin puolue menetti kaksi edustajaa pitäen yhden. Kansanpuolue menetti yhden edustajan pitäen yhden.
Ehkä mielenkiintoisimmat asiat tapahtuivat oikeistossa. Äärikansallismielisyys oli ollut 1930-luvun alussa muoti-ilmiö, joka sai hyväksyntää paitsi maltillisen oikeiston myös keskikentän suunnalla.
Vuoden 1930 vaaleissa kokoomus sai siihenastisen historiansa parhaan tuloksen. Silloin Kansallinen Kokoomuspuolue sai 42 kansanedustajaa. Tulosta selitti Lapuanliikkeen kokoomuksessa saama vastakaiku.
Esimerkiksi eduskunnan historian kiivaimmaksi kansanedustajaksikin nimetty Hilja ”Hurja-Hilja” Riipinen valittiin tuolloin kokoomuksen listalta. 1933 hän nousi eduskuntaan IKL:n edustajana ja uusi paikkansa vielä 1936.
Laittomuuksien myötä kansalaisten silmät alkoivat aueta ja lapualaisten suosio laskea.
1933 kokoomus oli eräänlaisessa vaaliliitossa IKL:n kanssa kokien karvaan tappion. Kokoomus menetti 24 paikkaa saaden vain 18. IKL sai läpi 14 kansanedustajaa. Näiden yhteistuloskin oli siis merkittävästi huonompi kuin kokoomuksella yksin vuonna 1930.
Kokoomus ja IKL kävivät vaalit ikään kuin yhtenä puolueena, ja vasta eduskunnassa kukin edustaja päätti, kumpaan eduskuntaryhmään liittyy.
Seuraavalla kolmivuotiskaudella kokoomus korjasi kurssiaan. Suuri ansio tässä oli valtioneuvos J. K. Paasikiven vahvalla johtajuudella. Myöhempi tasavallan presidentti teki selvän pesäeron fasisteihin ja vei kokoomuksen takaisin maltilliselle tielle. Tämä toi kokoomukselle voitot sekä 1936 että 1939. Suurimpien joukkoon ja vuoden 1930 vaaleja parempaan tulokseen kokoomus pääsi silti vasta 1979.
Eduskuntaan nousivat maalaisliiton Kekkosen lisäksi muun muassa tämän puoluetoveri Eemil Luukka ja myöhempi pääministeri Ralf Törngren RKP:sta. SDP:n riveistä eduskuntaan nousivat myöhemmin uraa laitavasemmistolaisessa SKDL:ssa tehneet Mauri Ryömä, Cay Sundström ja Atos Wirtanen.
Paluun tekivät esimerkiksi SDP:n Miina Sillanpää, maalaisliiton Juho Niukkanen ja edistyspuolueen A. K. Cajander.
Uusi hallitus saatiin muodostettua 7. lokakuuta. Sen johtoon nousi maalaisliiton Kyösti Kallio, josta oli tällä eduskuntakaudella tullut Suomen siihenastisen historian pitkäaikaisin kansanedustaja.
Kallion IV hallitus oli maalaisliiton ja edistyspuolueen vähemmistöhallitus ja istui vain seuraavaan kevääseen.
Tuolloin käytiin presidentinvaalit. Istuva tasavallan presidentti, kokoomustaustainen P. E. Svinhufvud ei suostunut nimittämään laajalti haikailtua SDP:n ja maalaisliiton yhteishallitusta, mutta Kyösti Kallion tultua valituksi tasavallan presidentiksi SDP:n ottaminen hallitukseen tuli mahdolliseksi.
Syntyi ensimmäinen punamultahallitus. Sen pääministeriksi nimitettiin suurten puolueiden ulkopuolelta edistyspuolueen A. K. Cajander.
Cajanderin hallitus jatkoi talvisodan syttymiseen asti eroamatta edes vuoden 1939 eduskuntavaalien myötä.
Samoin tosin oli toiminut jo Kivimäen hallitus. Edistyspuoluelainen T. M. Kivimäki johti vähemmistöhallitusta peräti kaksien eduskuntavaalien yli. Se nimitettiin virkaansa vuonna 1932 ja hallitus vain jatkoi huolimatta vuosien 1933 ja 1936 eduskuntavaaleista.
Merkillepantavaa on, että Kivimäen hallitus oli vähemmistöhallitus. Siinä olivat mukana edistyspuolue, maalaisliitto ja helmikuuhun 1936 asti RKP.
Kivimäen hallitus kaatui kysymykseen kuolemanrangaistuksen palauttamisesta. Liberaalista puoluekannastaan huolimatta Kivimäki piti rauhanaikaisen kuolemanrangaistuksen palauttamista välttämättömänä, jotta kumoukselliset voimat voitaisiin tukahduttaa. Kumouksellisten voimien katsottiin tuolloin uhkaavan niin oikealta kuin (etenkin) vasemmaltakin.
Cajanderin punamultahallituksen katsotaan pelastaneen Suomen talvisodassa. Kun SDP otettiin hallitukseen, katsottiin myös työväestön saaneen tunnustuksen tasavertaisesta asemasta Suomessa. Tämä sai työväenkin taistelemaan talvisodassa kommunistista Neuvostoliittoa vastaan.
Toisaalta hallitusta moitittiin heikosta varautumisesta, kun armeijalle ei annettu riittäviä määrärahoja. Malli Cajanderiksi kutsuttiin talvisodassa kotoa tuotuja, sodassa käytettyjä varusteita. Nimityksestä huolimatta Cajanderin III hallitus oli kuitenkin nostanut puolustusmäärärahojen tasoa.
Vuoden 1936 ja 1939 vaalituloksia käytettiin argumenttina kansainvälisillä areenoilla siitä, että Suomi oli valinnut fasisminvastaisen ja parlamentaarisen tien. Maltilliset voimat olivat selvässä enemmistössä, eikä IKL:n kansanedustajien lukumäärä ollut kummoinen.
Tästä huolimatta Neuvostoliitto ei talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen aikana uskonut, ettei Suomi liittoutuisi fasistis-kansallissosialistisen Saksan kanssa. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939 paljolti tavoitteenaan estää jonkin suurvallan kuten Saksan hyökkääminen Neuvostoliittoon Suomen kautta.
Sisäasiainministeri Kekkonen pyrki aktiivisesti Cajanderin III hallituksen sisäasiainministerinä kitkemään fasismin Suomesta, mutta ei onnistunut yrityksessään eli ”Kekkosen konsteissa” lakkauttaa IKL:ä vuonna 1938.
Jo vuonna 1936 aloittanut eduskunta vaikutti paljolti siihen, että Suomen onnistui selvitä talvisodasta rauhantekoon maaliskuussa 1940 asti.