Mitä voimme oppia kuntien selviytymisestä 1990-luvun alun kriisistä?
Syvän laman keskellä 1990-luvun alkupuolella koko yhteiskuntamme oli vaikeuksissa, myös kunnat. Kunnat kykenivät kuitenkin nousemaan taloudellisesta ahdingosta, ongelmien suuruus huomioon ottaen kohtuullisen vähin vaurioin.
Miten tämä tapahtui? Olisiko siitä opittavaa tämän hetken ongelmien ratkomisessa?
Kuntia koskeva lainsäädäntö muuttui merkittävästi 1990-luvun alkupuolella. Kuntien peruslaki, kuntalaki uudistui parlamentaarisen valmistelun seurauksena laajalla yksimielisyydellä.
Kuntalain myötä kuntien rooli yhteiskunnassa muuttui monella tapaa. Kunnat olivat ennen palvelujen tuottajia joko itse tai yhteistyössä keskenään. Uudistuksen myötä ne muuttuivat palvelujen järjestäjiksi. Muutos mahdollisti hallitun ja ei-ideologisesti toteutetun yksityisen ja kolmannen sektorin roolin mukaan tulon kuntapalvelujen tuotantoon.
Kunnat saivat päätösvallan siitä tuottavatko yksittäiset palvelut itse, yhteistyössä muiden kuntien kanssa vai kilpailuttavatko yksittäisten palvelujen tuotannon yksityisillä ja kolmannen sektorin toimijoilla. Samoin kunnat saivat myös merkittävästi lisää päätösvaltaa mm. siitä, miten ne järjestävät hallintonsa ja johtojärjestelmänsä sekä keskinäisen yhteistyönsä. Myös eri hallinnonalojen erityislainsäädäntöä uudistettiin samassa hengessä kuntien toimintavapautta vahvistaen.
Kuntien valtionosuusjärjestelmä ja kuntien kirjanpitojärjestelmät uudistettiin. Entisen menoperusteisen ja kuittikohtaiseen menotarkasteluun sekä monimutkaisen kuntien kantokykyluokitusjärjestelmän kuntaluokitteluun perustuneen valtionosuusjärjestelmän tilalle tuli laskennallinen peruspalvelujen valtionosuusjärjestelmä, jossa valtionosuudet määräytyivät kunkin kunnan asukasluvun sekä olosuhde- ja palvelutarvetta kuvaavien tekijöiden esim. ikärakenteen mukaan.
Ennen valtionosuudet määräytyivät pääosin sen mukaan, miten paljon kunta käytti varoja sille säädettyjen tehtävien hoitamiseen. Lisäksi järjestelmään sisältyi kuntien veropohjien tasausjärjestelmä. Opetustoimea ei kuitenkaan kyetty tuolloin yhdistämään muuhun valtionosuusjärjestelmään.
Uusi valtionosuusjärjestelmä kannusti kuntia tuloksekkaaseen toimintaan. Jos kunta tuottaa palvelut tehokkaammin, kuin samankaltaiset kunnat keskimäärin, saa se syntyneen erotuksen käyttöönsä vaikkapa palvelujen parantamiseen, kuntaverotuksen keventämiseen tai vaikkapa elinkeinojen kehittämiseen.
Kuntien kirjanpitojärjestelmässä siirryttiin pääosin liikekirjanpidon soveltamiseen. Muutos muutti investointimenojen käsittelyn poistopohjaiseksi. Eli yksittäisen investoinnin meno jaksotettiin investoinnin pitoajalle, ei investoinnin toteutusvuodelle. Tämä mahdollisti kuntainvestointien ajoittamisen entistä enemmän tarpeen mukaan, ei kuntaverojen ja valtionosuuksien vaihtelun mukaan. Tämä tasasi kuntainvestointien suhdannevaihteluja. Kuntalain uudistuksella otettiin käyttöön myös kuntakonsernin ja -johtamisen käsitteet.
Lisäksi työmarkkinapuolella kyettiin tekemään vastuullisia sopimuksia, joilla etenkin 1990-luvun alkuvuosina kyettiin vähentämään merkittävästi kuntatyöntekijöiden irtisanomisia.
Myös valtion kuntapolitiikka oli kohtuullista kuntien kannalta. Keskustavetoinen hallitus ei leikannut merkittävästi kuntien valtionosuuksia. Linja muuttui vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen. Pääministeri Lipposen hallitus teki toimikautensa alussa kuntien valtionosuuksiin historiallisen suuret leikkaukset, valtion taloutta vahvistettiin kuntien kustannuksella.
Valtion ohjaus on lisääntynyt. Niin kuntien kuin hyvinvointialueiden toimintaa mitataan entistä enemmän menoperusteisesti ja pyritään ohjaamaan toimintoja entistä yksityiskohtaisemmin.
Vuosikymmenien mittaan 1990-kunnallisen itsehallinnon tuulet ovat hiipuneet. Valtion ohjaus on lisääntynyt. Niin kuntien kuin hyvinvointialueiden toimintaa mitataan entistä enemmän menoperusteisesti ja pyritään ohjaamaan toimintoja entistä yksityiskohtaisemmin.
Mielestäni 1990-luvun alun uudistuksista ja niiden tuloksista voisi ottaa opiksi ainakin sen, että erityisesti kun taloudellisesti on tiukkaa, kannattaa päätösvaltaa antaa lisää kunnille ja alueille siitä, miten on parasta toimia. Näin kyetään ottamaan parhaalla mahdollisella tavalla huomioon eri alueiden olosuhteet ja palvelutarpeet sekä saamaan paras vastine veroeuroille.
Nyt linja on päinvastainen. Pitääkö valtion keskushallinnon esimerkiksi päättää, miten hyvinvointialue järjestää alueellaan erikoissairaanhoidon palvelut käytettävissään olevien voimavarojen puitteissa? Tai miksi lailla pitäisi säätää, että kuntien yhteishankinnat ovat mahdollisia vain silloin, kun kunta omistaa yhteishankintayhtiön osakkeista vähintään 10 prosenttia?
Olisi myös uskallettava uudistaa kuntien lainsäädäntöä sote-uudistuksen jälkeiseen aikaan. Nyt uudistukset ovat typistymässä korkeintaan minimaaliseksi kuntien peruspalvelujen valtionosuusjärjestelmän tarkistamiseksi, vaikka kuntien tehtävistä ja rahoituksesta puolet poistui kunnilta sote-uudistuksen myötä.