Perhehoito ei ratkaise hoivapulaa
Keskusta on viimeisen vuoden aikana väläytellyt perhehoitoa ratkaisuna ikäihmisten palveluiden haasteisiin. Ajatuksena on, että ihmiset voisivat hoitaa vanhuksia nykyistä enemmän omassa tai hoidettavan kodissa. Ajatus on kaunis, mutta etäällä hoivan arjesta.
En väitä, etteikö perhehoito voisi olla osaratkaisu monimutkaistuvaan hoivan haasteeseen.
Työikäisten muistisairaiden määrä kasvaa, ja se pakottaa etsimään keinoja, jotka pitävät muistisairaan turvassa ja mahdollistavat puolison työssäkäynnin. Myös intervallijaksoihin ja omaishoitajien vapaisiin perhehoitaja voi sopia hyvin.
Mutta suuriin hoivahaasteisiin perhehoidosta ei ole ratkaisua.
Kun puhumme perhehoidosta, kuvittelemme helposti, että kaikki vanhukset ja muistisairaat ovat helppohoitoisia.
Osa on toki rauhallisia ja tyytyväisiä ihmisiä. Mutta yhtä kiikkutuolissa tyytyväisenä istuvaa vanhusta kohti on toinen, joka on sekava ja jaloiltaan vikkelä.
Joukossa on myös aggressiivisesti muistisairauttaan oireilevia ja lääkitykseltään epätasapainossa olevia ikäihmisiä. Näiden ihmisten kohtaaminen ja tarpeisiin vastaaminen on vaativaa ja tärkeää ammattityötä.
Perhehoitoliiton mukaan perhehoitajalta ei vaadita sosiaalialan koulutusta. Riittää, että ihminen sopii tehtävään ”henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan”. Jos hoivatyötä voi tehdä ilman alan koulutusta, aloittaisin vaatimusten keventämisen mieluummin hoivakodeista. Siellä kun henkilöstöön jäisi jäljelle koulutettua ja lääkeluvallista henkilökuntaa.
Nopeasti ikääntyvän yhteiskunnan haasteisiin ei ole helppoja tai mukavia ratkaisuja.
Toinen huoleni koskee tiloja, joissa perhehoitoa annetaan. On eri asia mennä hoitamaan ihmistä tämän omaan kotiin kuin tuoda muistisairas perhehoitajan kotiin.
Minua huolestuttavat kynnykset, portaat ja kompastuttavat matot. Kaikki sujuu hyvin, kunnes jotain sattuu. Ja erityisesti muistisairaiden kanssa aina sattuu ja tapahtuu.
Kolmas huoleni koskee perhehoitoa tarjoavia ihmisiä. Kun puolueemme vaatii lisää perhehoitopaikkoja, mietin, millä ehdoin ja hinnalla perhehoitoa käytännössä tehdään.
Perhehoitajat eivät yleensä ole työsuhteessa hyvinvointialueeseen, joten heillä ei ole palkkaa eikä työterveyshuoltoa. Perhehoito ei myöskään kerrytä työttömyysturvan työssäoloehtoa.
Ympärivuorokautisesta perhehoidosta perhehoitaja saa palkkiota noin 950 euroa kuukaudessa, ja sen päälle kulukorvaukset. Perhehoitajan toimeentulosta, jaksamisesta ja eläkekarttumasta on syytä olla huolissaan.
Kun katson korvaustasoa ja ympärivuorokautista vastuuta hoivaa tarvitsevista ihmisistä, ihmettelen, että perhehoitoa riittää tarjolle näinkin paljon. Ongelma ei ole jäykissä hyvinvointialueiden rakenteissa, vaan siinä, että vaativaa hoitotyötä halpuutetaan.
Nopeasti ikääntyvän yhteiskunnan haasteisiin ei ole helppoja tai mukavia ratkaisuja. Jos niitä olisi, ne olisi keksitty jo.