Rock | Katastrofaaliset päivät Kaukoidässä olivat lopun alkua – Deep Purplen luhistuminen 1976 on rockhistorian surullisimpia lukuja

Rock

Elokuussa musiikkimaailma hätkähti, kun Deep Purple -suuruus Ritchie Blackmore teki lyhyen yllätyspaluun entisen yhtyeensä riveihin vuosikymmenten tauon jälkeen.

Tapaus herätti ansaittua huomiota, vaikka kitaristilegenda oli enää vain varjo itsestään. Viimeisen varsinaisen Deep Purple -keikkansa Helsingissä 1993 soittanut Blackmore ehti jättää yhtyeen kahdesti. Ulosmarsseista ensimmäinen oli kuitenkin se dramaattisempi.

Keväällä 1975 yksi maailman suurimmista hardrock-yhtyeistä oli henkitoreissaan. Blackmore oli saanut tarpeekseen yhtyeen musiikillisesta suunnasta, jättänyt bändin ja alkanut rakentaa uutta yhtyettä, Rainbow’ta.

Yhtyeen perustajajäsenille, kosketinsoittaja Jon Lordille ja rumpali Ian Paicelle, tilanne näytti lähes toivottomalta. Blackmore ei ollut vain kitaristi, vaan yksi Deep Purplen soundin ja lavapresenssin keskeisistä hahmoista.

Tilannetta mutkisti myös yhtyeen musiikillinen muutos. Uudet jäsenet, laulaja David Coverdale ja basisti-laulaja Glenn Hughes, olivat tuoneet musiikkiin yhä voimakkaampia soul-, funk- ja R&B-vaikutteita, mistä Blackmore ei pitänyt.

Lord oli jo valmis lopettamaan yhtyeen. Coverdale ei kuitenkaan halunnut luovuttaa. Hän oli kuullut amerikkalaisesta nuoresta kitaristista Tommy Bolinista, joka oli soittanut Billy Cobhamin vuoden 1973 Spectrum-albumilla.

Bolinista tuli lopulta mies, joka astui lähes mahdottomaan tehtävään: Ritchie Blackmoren saappaisiin.

Sioux Cityssä Iowassa 1. elokuuta 1951 syntynyt Thomas Richard Bolin oli käytännössä itseoppinut muusikko, joka soitti korvakuulolta ja vaistonvaraisesti.

Kun Deep Purplen koesoitto järjestettiin kesällä 1975 Los Angelesissa Pirate Soundin tiloissa, Bolin saapui paikalle räväkästi pukeutuneena ja väänsi neljä Marshall-vahvistinpinoa täysille. Bändi tiesi nopeasti löytäneensä etsimänsä kitaristin. Yhtyeen niin sanottu Mark IV -kokoonpano oli syntynyt.

Uusi albumi äänitettiin Münchenissä elo–syyskuussa. Lopputuloksena syntynyt LP Come Taste the Band julkaistiin 7. marraskuuta 1975. Bolin toi levyyn oman persoonallisen otteensa, ja hänen soittonsa sopi Coverdalen ja Hughesin soul-vaikutteiseen ja funkahtavaan ilmaisuun.

Kulissien takana ongelmat olivat kuitenkin jo kasvamassa. Sekä Bolinin että Hughesin päihteiden käyttö alkoi vaikuttaa yhtyeen toimintaan ja ennen pitkää myös lavaesiintymisiin.

Vuoden 1975 lopulla Deep Purple lähti Kaukoidän kiertueelle. Joulukuun 4. ja 5. päivänä yhtye esiintyi Jakartassa Indonesiassa. Tilanne kehittyi nopeasti painajaiseksi.

Alun perin yhtyeelle oli myyty pienempi tapahtuma, mutta konsertti siirrettiin valtavalle Senayan-stadionille. Yleisömääristä on liikkunut erilaisia arvioita, mutta kahden konsertin yhteenlasketuksi yleisömääräksi on esitetty noin 150 000. Ensimmäisen illan yleisömääräksi on puolestaan arvioitu noin 100 000.

Keikkapalkkiot yllätyksenä tulleista jättikonserteista menivät kuitenkin suurelta osin jonkun muun kuin yhtyeen taskuihin.

Ensimmäisen konsertin jälkeen tapahtui tragedia. Deep Purplen turvamiehenä työskennellyt Patsy Collins joutui hotellilla riitaan paikallisten santarmien kanssa. Pian tämän jälkeen hän putosi hissikuiluun useiden kerrosten matkan.

Collins ei kuollut heti. Hän pääsi ulos hotellista ja yritti päästä sairaalaan, mutta menehtyi saamiinsa vammoihin. Indonesian viranomaisten tulkinta oli onnettomuus. Jon Lord ei kuitenkaan koskaan uskonut sitä. Hänen mukaansa Collins oli kokenut ja varovainen mies, joka ei olisi yksinkertaisesti astunut avoimeen hissikuiluun.

Lord piti mahdollisena, että Collins työnnettiin kuolemaansa. Murhaa ei kuitenkaan ole pystytty todistamaan.

Collinsin kuoleman jälkeen Deep Purplen manageri Rob Cooksey, Glenn Hughes ja yksi kiertuehenkilökunnan jäsen pidätettiin epäiltyinä osallisuudesta kuolemaan. Hughes päästettiin kuitenkin poliisin säilöstä soittamaan yhtyeen toinen konsertti.

Konsertin aikana tilanne muuttui kaoottiseksi. Aseistetut viranomaiset ja sotilaat puuttuivat yleisön toimintaan, ja myös koiria käytettiin. Raporttien mukaan yli 200 ihmistä loukkaantui.

Deep Purplelle päivät Jakartassa olivat silkkaa selviytymistaistelua. Yhtyeen passit olivat viranomaisten hallussa, ja niiden takaisin saamiseksi jouduttiin maksamaan 2 000 dollaria. Lentokentällä odotti vielä uusi ongelma: yhtyeen lentokoneen rengas oli puhki, ja erikoistyökalujen käytöstä renkaan vaihtamiseksi vaadittiin 10 000 dollaria.

Yhtye pääsi lopulta pois Indonesiasta ja jatkoi Japaniin. Jakartan tapahtumat eivät ainakaan helpottaneet Bolinin jo ennestään pahoja päihdeongelmia.

Joulukuun 15. päivänä 1975 Deep Purple esiintyi maineikkaassa Nippon Budokanissa. Konsertti oli loppuunmyyty ja paikalla oli noin 14 000 katsojaa.

Bolin oli ennen konserttia ottanut huumeita ja nukahtanut vasemman käsivartensa päälle useiksi tunneiksi. Glenn Hughes kertoi myöhemmin, että käsi oli tämän seurauksena käytännössä halvaantunut. Bolin pystyi soittamaan vain rajoitetusti, ja Jon Lord joutui Hammond-uruillaan paikkaamaan osan kitaran tehtävistä.

Tapaus on saanut myöhemmin muitakin versioita, mutta olennaista on, että Bolinin käsi oli konserttihetkellä vakavasti toimintakyvytön.

Konsertti julkaistiin vuonna 1977 levynä Last Concert in Japan. Levy on yksi Deep Purple -historian kyseenalaisimmista julkaisuista. Glenn Hughes on myöhemmin katsonut, ettei sitä olisi pitänyt julkaista lainkaan.

Levy antoi monille kuulijoille vääristyneen kuvan Bolinista. Hän oli erinomainen kitaristi, mutta Last Concert in Japan dokumentoi hänet hetkenä, jolloin Bolin ei ollut lähelläkään normaalia tasoaan.

Valopilkkuna oli kuitenkin Wild Dogs, Bolinin Teaser-sooloalbumilla julkaistu kappale, jonka hän myös lauloi itse. Bolinin tulkinta osoitti, ettei hänen musiikillinen persoonansa ollut kadonnut vaikeuksista huolimatta.

Vuoden 1976 Amerikan-kiertueella Bolin pystyi jälleen parhaimmillaan loistamaan.

Esimerkiksi 27. helmikuuta 1976 Long Beach Arenalla taltioitu konsertti on myöhemmin julkaistu nimellä Long Beach 1976. Se tarjoaa huomattavasti paremman kuvan siitä, mihin Bolin Mark IV -kokoonpanossa parhaimmillaan pystyi.

Silti yhtyeen ongelmat eivät kadonneet. Päihteet, sisäiset jännitteet, kiertueen rasitus ja yleisön vaikeus hyväksyä Blackmoren tilalle tullut täysin erilainen kitaristi söivät yhtyeen toimintakykyä. Osa yleisöstä odotti Bolinilta Blackmoren kaltaista soittoa, jota tämä ei edes yrittänyt jäljitellä.

Viimeinen konsertti soitettiin 15. maaliskuuta 1976 Liverpoolin Empire-teatterissa.

Esitys jäi surullisenkuuluisaksi. Glenn Hughes pahoitteli vahvasti päihteiden vaikutuksen alaisena yleisölle yhtyeen heikkoa soittoa vedoten väsymykseen ja aikaeroon. Jon Lord kertoi myöhemmin, hänen ja Ian Paicen päättäneen pukuhuoneessa, että yhtyeen tarina oli lopussa. Pian tämän jälkeen Coverdale ilmoitti lähtevänsä omille teilleen.

Deep Purplen hajoamista ei kuitenkaan julistettu julkisesti heti. Vasta heinäkuussa 1976 manageri Rob Cooksey ilmoitti, ettei yhtye enää levyttäisi tai esiintyisi yhdessä Deep Purple -nimellä.

Mark IV oli tullut tiensä päähän.

Deep Purplen hajottua Bolin palasi soolouralleen ja julkaisi syyskuussa 1976 toisen sooloalbuminsa Private Eyes. Seuranneella kiertueella hän esiintyi muun muassa Peter Framptonin, Robin Trowerin ja Jeff Beckin kanssa.

Joulukuun 3. päivänä 1976 Bolin esiintyi Miamissa Jeff Beckin lämmittelijänä. Keikan jälkeen hän palasi hotellille, ja päihteiden käyttö oli rankkaa.

Aamuyöllä Bolin sammui ja muuttui elottomaksi. Joidenkin tietojen mukaan hänen seurueensa viivytteli avun hälyttämisessä poliisin ja julkisuuden pelossa. Kun apua lopulta saapui paikalle, mitään ei ollut enää tehtävissä.

Eri lähteissä Bolinin kuolemaan liittyvinä aineina mainitaan muun muassa heroiini, alkoholi, kokaiini ja barbituraatit. Virallinen kuolinsyy oli useiden aineiden aiheuttama myrkytys. Hän oli kuollessaan 25-vuotias.

Bolinin ainoa Deep Purple -studio-LP Come Taste the Band on vuosikymmenten kuluessa saanut yhä enemmän arvostusta. Myös myöhemmin julkaistut konserttitaltioinnit, kuten Long Beach 1976, ovat auttaneet palauttamaan kuvaa siitä, millainen kitaristi Bolin parhaimmillaan oli.

Last Concert in Japan kertoo hänen uransa yhdestä synkimmistä hetkistä. Long Beach 1976 puolestaan kertoo siitä, mitä Mark IV parhaimmillaan saattoi olla.

Sillä, mitä Bolinista olisi tullut ilman tuhoavia päihteitä ja ennenaikaista kuolemaa, voi vain spekuloida. Jotkut ovat pitäneet mahdollisena, että hän olisi voinut nousta Jeff Beckin, Eric Claptonin tai muiden aikansa kitarasuuruuksien rinnalle.

Joka tapauksessa Bolin oli poikkeuksellinen lahjakkuus, joka ehti raapaista vain pintaa siitä, mihin hän olisi voinut pystyä.

Bolinin kuoleman jälkeen Ritchie Blackmore totesi: ”Hän oli poikkeuksellisen lahjakas soittaja, ja on valitettavaa, ettei hän koskaan saanut tilaisuutta kehittyä yhtyeen kanssa samalla tavalla kuin minä. Hänen kuolemansa oli uskomaton menetys, ei vain Deep Purplelle vaan myös kitarafaneille.”