Kuka palaa kotiin näissä eduskuntavaaleissa?
Keskusta, kuten muutkin puolueet, valmistautuu kovaa vauhtia ensi vuonna käytäviin eduskuntavaaleihin. Ehdokkaita valitaan ja jäsenäänestyksiä käydään.
Kolme vuotta sitten eduskuntavaaleissa oikeisto ratsasti voittoon velkapopulismilla, kun taas keskusta kellotti hallitusvastuun painaessa veret seisauttavan heikon 11,3 prosentin tuloksen menettäen viime rippeetkin niistä äänestäjistä, joita se oli kokoomuksesta ja perussuomalaisista kerännyt vuoden 2015 Sipilä-hurmiossa.
Nyt kolme vuotta myöhemmin kokoomus ja persut johtavat historiallisen epäsuosittua hallitusta, jonka lupaukset eivät ole toteutuneet. Gallupeissa erityisesti demarit ovat edenneet suurin loikin saavuttaen välillä jopa yli 25 prosentin tason.
Keskusta ja perussuomalaiset kärkkyvät kokoomuksen perässä vajaat neljä prosenttiyksikköä takamatkalla. Epäilemättä joka puolueessa raavitaan nyt päätä ja mietitään, miten vaaleihin olisi syytä asemoitua.
Tuumataanpa muun muassa puoluekannatusmittauksiin ja Suomalainen äänestäjä 2003–2023 -raporttiin nojaten, mitä asioita vaaleihin mennessä olisi tärkeää huomioida.
1. Puoluejohtaja määrää suosion, vai määrääkö?
Edellisissä eduskuntavaaleissa erityisesti SDP:ssä, vasemmistoliitossa, perussuomalaisissa ja kristillisissä puheenjohtaja nähtiin oleelliseksi puoluekannatukselle (¼ – ⅓ äänestäjistä vastasi näin). Sanna Marinin, Li Anderssonin sekä Jussi Halla-ahon kannatuksen kautta tätä onkin helppo ymmärtää.
Keskustassa vain yksi kymmenestä koki samoin. Toisaalta kokoomuksessa jopa keskustalaisia harvempi piti Petteri Orpoa merkittävänä vaalimenestyksen kannalta. Voinemme siis todeta, että mikään tae ei puheenjohtaja ikinä vaalimenestykselle ole.
Antti Kaikkonen on pärjännyt hyvin tehtävässään ja pystyy puhuttelemaan äänestäjiä monista taustoista, mutta yksinään hän ei vaaleja voita.
2. Maailmanlaajuinen sekoilu vaikuttaa – etsivätkö äänestäjät turvaa vai vaihtoehtoa?
Vuodessa ehtii tapahtua paljon. Jos oletamme Suomen tilanteen pysyvän kuitenkin esimerkiksi yhtä turvallisena kuin nytkin, on silti kysyttävä, mikä äänestäjiin vetoaa? Pystyykö keskusta profiloitumaan turvallisuuden ykköspuolueena?
Puolustusasiat herättävät tunteita puoleen jos toiseen. Esimerkiksi kansanmurhasta syytetyn Israelin kylkeen ajaminen sopii kristillisen ja laitaoikeiston pirtaan, mutta monet liikkuvat äänestäjät vierastanevat tätä.
Keskustan luonteva vaihtoehto voisi olla perustuslaillisen, demokraattisen ja ihmisoikeuksiin nojaavan turvallisuuden ykköspuolueen paikka, mutta onko maltillisuus voittava arpa, jos turvallisuusteema nousee vaaleissa merkittäväksi?
3. Porvaripuolueet käyvät taistoa oikeistolaistuvista miehistä
Vaikka en pidä luokittelua yksiselitteisen selvänä, käytän porvaripuolue-sanaa keskustasta, kokoomuksesta, RKP:sta, perussuomalaisista ja kristillisistä.
Uskon, että ensi vuoden eduskuntavaaleissa toistuu vuoden 2023 asetelma, jossa käydään tiukkaa vääntöä hegemoniasta vasemmiston ja oikeiston välillä. Oikeiston velkapopulismi on osoittautunut tyhjäksi arvaksi ja äärioikeiston kylkeen ajaminen ei miellytä kaikkia kokoomuksessa ja RKP:ssa, joten yllättävän moni äänestäjä etsii nyt uutta puoluekotia.
Keskusta onnistui lähes maksimaalisesti aluevaaleissa ja kamppailee varmasti melko tasaväkisesti porvaripuolueita äänestävistä (mies)äänestäjistä.
Tässä demografiassa uskottavuus taloudessa on edelleen voittava arpa, mutta samaan aikaan näyttää siltä, että kokonaisuutena arvot ovat entistä konservatiivisempia. Esimerkiksi vuoden 2023 eduskuntavaaleissa kaikki porvaripuolueet olivat aiempaa oikeistolaisempia.
Näiden vaalien kynnyskysymys saattaakin olla, kuka tällä kierroksella onnistuu luomaan itsestään uskottavimman kuvan tunnepohjaisesti politiikkaan suhtautuville porvarimiehille?
Kun jopa kokoomuksen kokonaiskannatus horjuu hallitustaipaleen loppupuoliskolla, nousee esiin myös kysymys siitä, minkä puolueen kokonaiskannatus kestää parhaiten miesvoittoisten oikeistoäänten tavoittelun, ilman että liberaalimpi laita alkaa vuotaa kuin seula.
4. Protesti kanavoituu gallupeissa vasemmistoon – naiset ovat liikkeellä?
Presidentinvaalien jälkeen 2024 nähtiin ensimmäisen kerran merkittävä protestiäänien aalto. Alexander Stubb täydensi kokoomuksen värisuoran presidentinvaalivoitollaan alkuvuodesta 2024, mutta jo saman kesän aikana kokoomuksen kannatus kääntyi laskuun ja alitti 20 prosentin rajan syksyllä 2024.
Li Anderssoniin eurovaaleissa kesällä 2024 kanavoitunut protesti oikeistohallituksen rasismille ja leikkauksille näytti, että äänestäjät eivät täysin niele hallituksen toimia. Vasemmistoliiton kannatus ei tuolloin lähtenyt kestävään nousuun, mutta Antti Lindtmanin johtaman SDP:n lähti.
Väitän, että naiset, joihin oikeistohallituksen politiikka on eniten vaikuttanut ja jotka reagoivat maailmanlaajuiseen oikeistopopulismin voittokulkuun siirtymällä liberaalimpaan suuntaan, ovat nyt liikkeellä sankoin joukoin.
Jos, kuten gallupeista tulkitsen, jopa hallituspuolueiden naiset etsivät uutta poliittista kotia, riittääkö keskustan maltillinen linja vai onko ainut uskottava muutosvoima meistä vasemmalla?
Vasemmistoliiton kannatus on gallupeissa historiallisen korkea 11 prosenttia (HS Gallup 20.5.2026). Onko tämä väliaikaista vain – vai muhiiko gallupeissa laajempi yllätys?
Keskusta on varsinkin hallituksen alkuvuosina selkeästi varonut liian räyhäkkää oppositiopolitiikkaa, mutta riittääkö “vaihtoehto on kasvu” kanavoimaan protestia, jos koko hallituspolitiikka nähdään epäonnistuneeksi?
5. Keskusta on naisten puolue, vai onko?
Keskusta on perinteisesti ollut naisten puolue: läpi 2000-luvun enemmistö keskustan äänestäjistä on ollut naisia. Erityisesti Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen aikaan keskusta puhutteli kaikista puolueista eniten naisia.
Sama toteutui vielä Sipilän hallituskauden alussa. Keskustasta oikealla olevat puolueet kokoomus ja perussuomalaiset ovat aina olleet selkeämmin miehiin vetoavia.
Keskusta on historiallisesti ollut asemassa, jossa se pystyy puhuttelemaan liikkeellä olevia naisäänestäjiä. Jos keskusta ei halua kamppailla seuraavissa vaaleissa oikeisto- tai vasemmistohallituksen pönkäpuolueen paikasta, keskustan kannattanee nyt pyrkiä uskottavan talousimagon lisäksi puhuttelemaan hallitukseen kriittisesti suhtautuvia liikkuvia äänestäjiä.
Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, hyvinvointi, sosiaalinen vastuu ja huoli äärioikeiston noususta ovat naisäänestäjille merkittäviä teemoja. Kansainvälisesti ja Euroopassa on nähtävissä, että myös sukupuolien tasa-arvo on hyökkäyksen alla.
Väitän, että naisäänestäjien äänen saa puolue, joka selkeästi profiloituu vastavoimaksi maailmanlaajuiselle negatiiviselle kehitykselle. Uskaltaako keskusta profiloitua näissä asioissa riittävän rohkeasti?
Nähtävissä on myös trendi, että naiset äänestävät enenevässä määrin naisia. Keskustan on siksi tärkeää löytää ehdokkaiksi alueensa vetovoimaisimmat naisehdokkaat.
Omassa piirissäni Pohjois-Savossa ehdolle asetettiin juuri neljä mies- ja kaksi naisehdokasta. Vaikka kaikki ehdokkaat Pohjois-Savossa ovat todella hyviä, täytyy tasa-arvon toteutua ehdokasasettelussa ympäri Suomen.
Kunta- ja aluevaalien jälkeen on kentältä kuultu joitain sivuääniä siitä, että vaaleissa menestyneitä naisia on sivutettu paikkajaossa. Toivottavasti nämä huhut ovat liioiteltuja ja keskustan päättäjät ympäri maan ymmärtävät puolueen tarvitsevan kaikkia sukupuolia ehdolle, jos haluamme voittaa eduskuntavaalit 2027.
6. On kotiinpaluun aika?
Politiikan vuorovedet ovat gallupien mukaan vaihtumassa ja se, joka valitsee oikein kurssinsa, purjehtii menestyksen satamaan. Keskusta on nauttinut pienestä nosteesta, mutta vaalivoittajaa ei meistä vielä tällä tahdilla tule.
Tilanne muistuttaa nyt jossain määrin vuoden 2015 eduskuntavaaleja. Silloinkin kokoomusvetoinen hallitus oli saanut maan asiat sekaisin, mutta tuolloin juuri keskustaan kulminoitui muutoksen toive.
Nyt muutosmomentum tuntuu kulminoituvan kuitenkin Lindtmaniin tai Minja Koskelaan, ei Kaikkoseen. SDP:n johto ei ole kuitenkaan horjumaton. Vuosi on pitkä aika odottaa vaalivoittoa gallupkärjessä tekemättä oikeastaan mitään oikeita avauksia.
Kuntavaaleissa 2013 keskusta julisti, että on kotiinpaluun aika ja lähti vahvaan nousuun ohittaen pian silloiset gallup-kärjet kokoomuksen ja SDP:n. Tempun toistaminen olisi tietysti vallan mukavaa nytkin.
Kevään puoluebarometri paljasti kuitenkin, että äänestäjät eivät pidä keskustan linjaa selkeänä. Keskustan vaalistrategeille ja kaikille kentällä toimiville esitänkin kysymyksen: kenen toivomme palaavan kotiin? Riittääkö meille jo muutenkin keskustaan kallellaan olevien tavoittaminen vai haluammeko heittää verkot laajemmin vesille?
Edelliset hallituskaudet kokoomuksen kanssa ja Rinteen–Marinin hallituksissa osoittavat, että kakkospaikka Lindtmanin tai Orpon johtamassa hallituksessa on keskustalle enemmän uhka kuin mahdollisuus.
Ehkäpä puoluekokous kesäkuussa osoittaa keskustan kurssin tulevalle vuodelle. Linjan kirkastamiselle on vielä tilaa. Se ainakin on varmaa, että kotiin päästään vain, jos ruorissa on vahva käsi, ja soutajilla on yhteinen tahti.