Raportista renessanssiin – miten keskusta löysi itsensä kahdessa vuodessa, vai löysikö?
Kaksi vuotta sitten lokakuussa annettiin ulos Juha Kuisman johtaman Keskusta 2010 -työryhmän raportti, joka luotasi keskustan politiikkaa 2010-luvulta alkaen ja hahmotteli puolueen tulevaisuuden näkymiä. Edellisenä keväänä oli käyty katastrofaalisen huonosti menneet eduskuntavaalit ja keskusta oli olemassaolon kysymysten äärellä. Oliko kuusikymmentäluvulta asti povattu auringonlasku vihdoin saanut keskustan kiinni? Identiteettipolitiikka oli saavuttanut lakipisteensä eikä keskustalla ollut paikkaa identiteettipolitiikan painimolskeilla.
Keskustelu oli pahimmillaan syyttelyn repimää tuskaista tukkanuottasta puolueeseen vielä jääneiden survivoreiden kesken. Keskusta etsi itseään tietämättä mihin se poliittisesti kuului. Meille ulkoapäin annetut poliittiset oikeisto-vasemmisto ja liberaali-konservatiivi -jakolinjat upposivat kuin veitsi voihin. Perussuomalaisten ja kokoomuksen oikeistohallitus julisti lopettavansa velkaantumisen ja keskustaakin kosittiin mukaan. Annika Saarikko vei kuitenkin viisaasti joukkonsa oppositioon nuolemaan haavojaan.
Kelataanpa nopeasti pari vuotta eteenpäin. Eduskuntavaalien 2023 loppumetreillä nähtiin jo pieni positiivinen pilkahdus, mutta se ei vielä kantanut vaali-iltaan asti.
Presidentinvaalit, joihon keskustalaisia yhdistävän Olli Rehnin johdolla onnistuttiin jo hieman syttymään, seurasivat tammikuussa 2024. Niiden perään tulivat keväällä eurovaalit, joiden suurin yllätys oli kylläkin vasemmistoliittoon kanavoitunut protestiäänien vyöry. Keskusta lähinnä säilytti asemansa. Vielä vuosi sitten syyskuussa 2024 mikään ei viittanut gallupkannatuksessa siihen, että alue- ja kuntavaaleissa 2025 oltaisiin taas selkeästi kolmen suurimman puolueen joukossa.
Mitä tapahtui? Onko Jyväskylän puoluekokouksessa 2024 valittu Antti Kaikkonen messiaana pelastanut keskustan, ja keskusta matkalla kohti pääministeripuolueen asemaa on 2027? Kyllä ja ei. Antti on onnistunut erinomaisesti kanavoimaan tavallisten suomalaisten tuntoja rakentaen rohkeasti keskustalaista politiikkaa, jossa meitä ei peilata vasemmiston eikä oikeiston, vaan keskustan kautta.
Pelkästään nykyiselle puheenjohtajalle ei kunniaa käännöksestä voi antaa. Kentällä löydettiin yhdessä tehden pienten onnistumisten kautta uudelleen oma keskustalainen identiteetti ja luottamusta omaan tekemiseen. Tuskaisan pohjakosketuksen ja apatian jälkeen politiikan katsomoista siirryttiin takaisin politiikan pelikentille jälkikäteen katsoen yllättävän nopeasti.
Siinä auttoi toki hallituksen torsoksi osoittautunut politiikka, jonka tueksi hallitukseen keskusta Saarikon johdolla viisaasti kieltäytyi.
Oma osansa keskustan menestyksen (ja perussuomalaisten romahduksen) takana on myös nopeasti kääntyneellä maailmanpoliittisella tilanteella. Mitä Putinin törkeä hyökkäyssota Ukrainassa ei vielä saanut aikaiseksi, Trumpin hallituksen hiljalleen tapahtuva vajoaminen sekasortoon ja fasismiin on tehnyt.
Suomalaisillekin on jälleen todella valkenemassa keskustalaisen asiapolitiikan arvo. Kun näitä aikoja tarkastellaan vuosien tai vuosikymmenten päästä, voimme ylpeinä todeta, että keskusta seisoi jälleen kerran talonpoikaisiin juurinsa nojaten kansanvaltaisena ja tasavaltaisena puolueena myös oikeistopopulistisen hyöyn aikana. Sen myös äänestäjät lienevät kannatuskäyristä päätellen huomanneet.
Mitä esteitä keskustalla sitten on edessään? Eduskuntavaalien kärkipaikasta 2027 tullaan käymään tiukka kamppailu. Keskusta joutuu pinnistämään kaikkensa kiriäkseen Antti Lindtmanin johtamista demareista ohi.
Myös kokoomus on säilyttänyt kannatuksensa hämmästyttävän hyvin. Keskustan on onnistuneesti haastettava Orpon hallituksen järkyttävästä epäonnistumisesta Suomen talouden kuntoon laittamisessa. Keskustan pitäisi myös pystyä puhuttelemaan laajaa kannattajakuntaa nuorista kaupunkilaisista keski-ikäisiin naisiin, kokoomuksen yrittäjäkannattajista puhumattakaan.
Pystymme olemaan monista kysymyksistä yksimielisiä, mutta olemmeko löytäneet tilan, jossa eriävät näkemykset on pystytty puhumaan auki?
Ja nyt palaamme Kuisman raporttiin, jonka loppukaneettina oli ennustus, että keskusta voi nousta takaisin 15 prosentin puolueeksi, jos se uudistuu joka tasolla.
Yli kahtakymmentä prosenttia pidettiin ennusteessa mahdollisena, jos kaikki maailmassa suosii. En voi olla miettimättä sitä, että olemmeko vastanneet tuohon huutoon, vai ovatko olosuhteet suosineet? Keskustalla on rohkeita uudistusohjelmia menossa ja niitä ei pidä vähätellä. Mutta ovatko keskustaa halkoneet jakolinjat, jotka vuoden 2023 katastrofi toi esiin, todellakin parantuneet, vai olemmeko taas hiljaa, jotta vene ei turhaan keikkuisi?
Keskustassa on vahvoja konservatiivisia voimia ja vahvoja liberaaleja voimia. Meitä yhdistää keskustalaisuus. Pystymme olemaan monista kysymyksistä yksimielisiä, mutta olemmeko löytäneet tilan, jossa eriävät näkemykset on pystytty puhumaan auki?
Olemmeko tilanteessa, jossa politiikan ytimessä on todella kirkkaiksi taotut yhteisesti jaetut arvot ja aatteet, ei vain puolipakotettu hiljaisuus, ettei kukaan vain puolin tai toisin pahoittaisi mieltänsä? Olemmeko tilanteessa, jossa pystymme aidosti ja itsemme tuntien puhuttelemaan jopa neljäsosaa suomalaisista äänestäjistä eduskuntavaaleissa 2027?
Lopetan lainaukseen Kuisman raportista: “Ajatus keskustaliitosta ei toteudu, jos puolueen sisällä lähinnä siedetään, eikä hyväksytä tai jopa juhlisteta erilaisia virtauksia, näkökulmia ja ajatusmaailmoita. Tarvitaan monenlaisia ihmisiä, jotta heistä yhdessä koostuu vaikuttava puolue.” Osaammeko jo juhlia toisiamme – itseämme?