Alueiden eriytymiseen on keskustan tartuttava vahvasti
Kuntien valtionosuusjärjestelmää ei uudisteta tällä vaalikaudella. Hyvinvointialueiden rahoituslakiin tarvittavaa korjaussarjaa ei näy.
Aluekehitysrahoja kohdennetaan uudelleen. Itäisen Suomen erityisohjelma ei näytä etenevän. Listaa voisi jatkaa muihinkin elinvoiman keskittämiseen johtaviin toimiin.
Tämä kaikki nykyhallituksen saamattomuus tai haluttomuus, on johtanut Suomen alueet ennennäkemättömään eriytymiskehitykseen.
Tämä koskee niin taloutta, palveluita kuin elinvoimaakin.
Keskustan yksi johtavia arvoja ja toimintaperiaatteita on aina ollut tasapainoinen aluekehitys. Nyt tämän puolustamiselle ja tarvittaville avauksille on enemmän kuin polttava tarve.
Valtionosuusjärjestelmän uudistuksen kaatuminen johtaa kunnat ja sitä kautta kuntalaiset poikkeuksellisen eriarvoiseen asemaan. Osa kunnista, varsinkin etelän kasvualueet, saavat mittavat valtionosuudet. Osassa kuntia kärvistellään talousongelmissa ja maksetaan valtiolle ”valtionosuutta”, että tuotetaan lakisääteisiä peruspalveluita.
Hyvinvointialueilla rahoituslain ”valuviat” ovat ainakin yhtä suuret. Keskusta on ne tunnistanut ja tunnustanut jo ajat sitten. Korjaussarjaa ei vaan näy, eikä kuulu.
Kun esimerkiksi pieni joukko hyvinvointialueita tuottaa ylijäämää, vaikka niillä kustannusten kasvu on suurinta, niin tämä vähentää toisten alueiden rahoitusta. Toinen valuvikaesimerkki on, että yksityisen palvelutuotannon käyttö lisää rahoitusta. Näitä voisi luetella lisääkin.
Nämä esitykset ovat kuin suoraan sinipunan ohjekirjasta.
Hyvinvointialueille tarvitaan vuosikymmenen loppuun asti aikaa kattaa alijäämät. Silloin palveluiden tuottaminen ja rahoitus pysyy tasapainossa, eikä mennä taloudessa äärestä toiseen. Raju vuosittainen vaihtelu lisää niin henkilökunnan kuin palveluidentuottamisen epävarmuuksia.
Vastaus hyvinvointialueiden rahoitusongelmiin ja eriarvoistumiseen ei löydy valtion ohjausmenettelystä kiristämisestä, arviointimenettelystä tai alueiden yhdistämisistä, mitä selvityshenkilö Erhola esittää. Ratkaisut löytyvät rahoituksen välttämättömistä uudistuksista ja vakaammasta toimintaympäristöstä.
Nyt sitten vielä sisäministeriöstä esitetään pelastustoimen siirtoa hyvinvointialueilta valtion hoidettavaksi. Nämä esitykset ovat kuin suoraan sinipunan ohjekirjasta. Tähän kun vielä lisätään alueiden näivettymisen tuomat turvallisuusongelmat, niin kovimmallekaan keskittämällä ei jää epäselväksi politiikan korjaustarpeet.
Eriarvoistuminen on myös vähintään perustuslain hengen vastaista. Suomi voi hyvin, kun kaikkialla maassa voidaan hyvin ja maakunnissa on elinvoimaa ja palveluita.
Myös itäisen Suomen erityisohjelma on saatava toteutettua.
Tässä on keskustalle tarjolla poliittinen neliapila, jota ei pidä jättää poimimatta.