Joko Koivisto tai Lipponen olisi saattanut tuhota keskustan
Keskustapuolue menestyi ja pysyi vallassa 1980-luvun taitteeseen osin sen ansiosta, että puolueesta ponnistanut tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli vallassa. Vaikka presidentit eivät kuulu puolueisiin, taustaryhmänä puolueen on tapana hyötyä omasta pojasta tai tytöstä tasavallan ykköspallilla.
Kun Kekkonen joutui sairauden takia jättämään presidentin tehtävät ja SDP-taustainen Mauno Koivisto nousi tehtävään 1982, keskustapuolueen auringon ennakoitiin laskevan melko pian.
Näin ei käynyt.
Suomenmaa kysyi keskustaa tutkineilta historioitsijoilta näkemyksiä puolueen vaiheista. Tämä artikkeli keskittyy puolueen historiaan 1980-luvulta uuden vuosituhannen alkuun, tästä linkistä pääset lukemaan maalaisliiton vuosista ja tästä linkistä presidentti Urho Kekkosen kauden ajoista. Tästä linkistä löytyy juttu, jossa tutkijat kertovat, mikä heidän mielestään on kantanut maalaisliitto-keskustaa vuosikymmenten ajan.
Keskustan historiateosten sarjan kuudennen, vuosia 1981–1991 käsittelevän osan kirjoittanut Kati Katajisto katsoo, että Kekkosen sivuun astumisesta huolimatta keskusta pärjäsi jopa yllättävän hyvin.
– Kekkonen oli niin pitkään vallassa, ettei keskustapuolueessa ollut tuntumaa, miten pärjätä niin sanotusti omin voimin.
Puolueella oli myös uusi johto. Vuoden 1980 puoluekokouksessa Turussa pitkäaikainen puheenjohtaja Johannes Virolainen oli syrjäytetty, ja puheenjohtajaksi oli noussut Paavo Väyrynen.
1970-luvulla puoluetta repinyt jako K- ja V-linjoihin vallitsi vielä, mutta alkoi asteittain menettää merkitystään. K-linja asemoitui Virolaista vastaan ja siksi Virolaista pidettiin V-linjan johtavana hahmona. Puolueen puheenjohtajana Virolainen oli pitänyt linjajakoa Katajiston mukaan erittäin ikävänä asiana, koska se kulutti puolueen voimia sisäiseen kiistelyyn.
Merkittävä henkilövalinta oli myös Seppo Kääriäisen nousu puoluesihteeriksi samassa Turun puoluekokouksessa.
Uuden puheenjohtajan valinnassa ei ollut kyse pelkästään K- ja V-linjan vaalista, vaikka Väyrystä pidettiinkin k-linjalaisena. Väyrynen oli lähellä K-linjaa, vaikka samalla vetikin tähän jo myös eroa.
– Virolainen oli ollut johdossa pitkään, ja johtoon kaivattiin uudenlaista ilmettä. Väyrynen edusti nuorempaa, modernimpaa, toimihenkilöistyvää puolueen imagoa. Maatalousväestön osuus väheni yhä, ja tätä joukkoa symboloi Virolainen, joka nähtiin valokuvissakin usein maataloustöissä, Katajisto kertoo Suomenmaalle.
Johtoon kaivattiin henkilöä, joka kuvasti entistä vahvemmin muutosta yleispuolueeksi. Toki juuri Virolainen oli ollut ajurina vuonna 1965 toteutuneessa nimenmuutoksessa maalaisliitosta keskustapuolueeksi.
Seppo Kääriäinen oli hyvin näkyvä puoluesihteeri. Hän uudisti järjestökenttää ja puolueen aatteellista otetta.
Puoluejohto ajoi voimakkaasti uudenlaista tahtopolitiikkaa.
– Haluttiin tehdä ero selkeästi sekä SDP:n että kokoomuksen suuntaan. SDP oli johtavassa asemassa, eikä keskustapuolueessa haluttu ajautua SDP:n apupuolueeksi. Toisaalta nousua tekevästä kokoomuksesta haluttiin erottua omalla linjalla, Katajisto sanoo.
Linjataistelun K- ja V-linjojen välillä päättyminen oli asteittainen prosessi. Yhtä päättymishetkeä ei Katajiston mielestä voi osoittaa, vaan erilaiset tapahtumat lähinnä todistivat, että linjajaosta oltiin pääsemässä eroon.
Näitä tapahtumia olivat esimerkiksi Väyrysen valinta puheenjohtajaksi, Virolaisen valinta vuoden 1982 vaalien presidenttiehdokkaaksi ja Veikko Pihlajamäen nousu puolustusministeriksi 1983.
– Pihlajamäen valinta oli keskeinen siinä mielessä, että niin sanottu neuvostovastaisuus ei käynyt enää perusteluna ministeriyden torppaamiselle.
Vasemmistoyhteistyöhön ja kekkoslaiseen ulkopolitiikan hoitoon nojannut K-linja pyrki torppaamaan sellaisten poliitikkojen ministeriteitä, joita se piti uhkana toimiville suhteille Neuvostoliiton kanssa. Pihlajamäki oli esimerkki tällaisesta V-linjalaisesta. Oikeastaan Pihlajamäen ja toisen pohjanmaalaisen Veikko Pirilän kohdalla puhutaan P-linjasta, joka oli keskustan oikeistolaisin ja konservatiivisin siipi.
Katajisto nostaa esiin linjajaon päätöksen symbolina myös puheenjohtaja Väyrysen puheen Neuvostoliiton suurlähetystössä Tehtaankadulla vuonna 1984.
– Hän totesi varsin suorasanaisesti, että on vain yksi keskustapuolue, hänen johtamansa keskustapuolue. Neuvostoliiton edustajille tehtiin selväksi, että enää ei ole linjajakoja, vanhat kiistat on lopullisesti sivuutettu. Neuvostoliiton intresseissä oli pitää jakoa yllä ja tukea K-linjaa.
– Kun Väyrynen näin totesi puheenjohtajana, se oli tietynlainen viimeinen sinetti.
Linjajako liittyi perusteiltaan alun perin kysymykseen Kekkosen seuraajasta. Kun seuraajapeli oli ratkennut, muutkin jaon perusteet alkoivat hiljalleen poistua ja kadota.
Eräs tärkeä käännekohta 1980-luvulla oli keskustan joutuminen oppositioon 1987. Tuolloin Harri Holkeri (kok.) kokosi sinipunan eli SDP:n ja kokoomuksen hallituksen. Vaikka pääministeri oli kokoomuksesta, SDP oli yhä eduskunnan suurin puolue.
Aikaisemmin oli ajateltu, että keskusta edustaa hallituksessa tavallaan myös kokoomusta, joka ei Neuvostoliiton silmissä epäkelpona puolueena kelvannut hallitukseen. Keskusta oli ei-sosialistisen Suomen edusmies hallituksessa vasemmiston voiman vuosina.
Keskusta oli tottunut olemaan kestohallituspuolue, ja oppositioon joutuminen 1987 oli aluksi shokki.
– Samalla se oli onni onnettomuudessa, Katajisto tiivistää.
– Ei tarvinnut olla aina hallitusvastuuta kantava puolue. Tyypillistä on, että hallituspuolueet kärsivät vallassaolosta ja kannatus laskee.
Tavoitteita ja profiilia oli nyt mahdollista kirkastaa oppositiossa.
Katajiston mukaan keskusta pääsi vanhoista Kekkosen ajalta juontuvista rasitteista eroon. Aatteellista pohjaa uudistettiin esimerkiksi realistisen vihreyden ohjelmalla ja kaupunkiohjelmalla.
Kun keskusta löysi itsensä oppositiosta, se myös yhtenäisti puoluetta. Sinipunan politiikkakin oli Katajiston mukaan sellaista, että se tarjosi keskustalle iskun paikan. Katsottiin, että maaseutu ja syrjäisimmät alueet kärsivät hallituksen politiikasta. Samoin hallituksen epäonnistuneena pidetyn talouspolitiikan ruotiminen toi keskustalle laajemmin kannatusta.
Vuonna 1990 Väyrynen luopui puheenjohtajuudesta ja ruoriin tuli Esko Aho.
– Väyrynen oli ollut hyvin näkyvä ja voimakastahtoinen johtaja, jolla oli voimakkaat mielipiteet ja otteet. Aho oli tyyliltään maltillisempi uudenlainen johtaja, hänen valintansa korosti toimihenkilöistyvää puoluetta. Hän oli moderni, kansainvälinen johtaja.
– Ennen kaikkea hänellä ei ollut vanhoja linjajaon rasitteita. Häntä ei tunnettu kauhean hyvin mediassa ennen valintaa puheenjohtajaksi, Katajisto sanoo.
Aho halusi johtaa asioiden kautta, eikä hänellä ollut Väyryseen liitettyä valtapoliitikon leimaa. Asiajohtaja Aho halusi keskittyä talouteen.
Ahon hallitus tunnetaan ehkä parhaimmin heti 1991 iskeneen laman hoidosta, mutta hallitus myös vei Suomen Euroopan unionin jäseneksi.
Kysymys repi keskustaa, mutta puolue onnistui jatkamaan yhdessä ja ottamaan vuoden 1995 eduskuntavaaleissa jonkinlaisen torjuntavoiton. SDP meni ohi, mutta keskustan tulos riitti kakkossijaan.
EU- tai EY-kysymys (Euroopan yhteisö) tuli ajankohtaiseksi, kun Ruotsi kääntyi jäsenyyden kannalle.
– Suomi lähti seuraamaan perässä, sillä kyse oli paitsi turvallisuudesta myös taloudesta. Suomi kilpaili viennissä Ruotsin kanssa, eli piti tavallaan pysyä samassa tasossa, Katajisto avaa.
– YYA-sopimus ei enää rajoittanut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Venäjän tulevaisuus oli epäselvä, ja ymmärrettiin, että EU olisi Suomelle oikea suunta.
Keskustassa pelättiin, miten syrjäseutujen ja maatalouden käy EU-normien myötä. Ahon johtajuus kuitenkin ratkaisi paljon, ja hän sai tukea esimerkiksi keskustan vanhalta isännältä Johannes Virolaiselta. Keskustan Jyväskylän puoluekokous 1994 päätti kannattaa EU-jäsenyyttä. Vahvoja nimiä myös vastusti jäsenyyttä, tunnetuimpana Paavo Väyrynen.
– Aho kyllä laittoi itsensä likoon. Hän sanoi, ettei pysty jatkamaan puolueen puheenjohtajana, jos keskustaväki sanoo ei EU:lle.
Pelkona oli myös, että hallitus hajoaisi kielteisen päätöksen myötä ja Suomi vietäisiin unioniin SDP:n ja kokoomuksen voimin, keskustalaisittain katsoen huonommilla ehdoilla.
Keskusta oli vaa’ankieliasemassa. Ratkaisiko yksi puoluekokous siis sen, että Suomi vietiin unionin jäseneksi?
– Tietyllä tavalla kyllä, keskustan päätös oli keskeinen tekijä. Prosessi olisi pysähtynyt ja monimutkaistunut, jos puoluekokouksessa ei olisi jäsenyyttä hyväksytty, Katajisto arvioi.
Keskustan pitkäaikainen taustavaikuttaja, puoluehistorian vuodet 1939–1962 kirjoittanut Kari Hokkanen korostaa niin ikään Ahon merkitystä ja toisaalta EU-kysymyksen vaikeutta.
– Minäkin olin vastaleirissä, kuten enemmistö keskustalaisista, mutta kyllähän se (jäsenyys) väistämätöntä oli. Ei sille voinut mitään. Pystyttiin kuitenkin tyydyttävästi sopimaan.
Paavo Lipposen SDP voitti vaalit 1995 murskalukemin ja keskusta koki 11 paikan tappion. Tappio olisi voinut olla suurempikin, joten torjuntavoitosta on perusteltua puhua.
Lipposen tavoite oli Hokkasen mukaan luoda Suomeen pysyvä sinipuna, mikä olisi pitänyt keskustan katsomon puolella vallankäytön suhteen. Lipponen johti peräti kahta SDP:n ja kokoomuksen hallitusta vuodet 1995–2003, ja lähellä oli myös kolmas voitto ja kolmas sinipunakausi.
– Lipposen ajan oppositiokausi oli vaikea. Pysyvä sinipuna oli Lipposen suuri ajatus, ja sellaisen syntyminen oli täysin mahdollista. Anneli Jäätteenmäen kaudet keskustan puheenjohtajana ja pääministerinä olivat lyhyet, mutta kyllä hänen henkilökohtainen panoksensa siihen, että Lipposen kolmatta ei muodostettu, oli aivan ratkaiseva. Ei kukaan toinen keskustalainen olisi siinä tilanteessa voinut voittaa Lipposta, Hokkanen tulkitsee.