Kirja-arvio: Harkimon kirja on pettyneen miehen tilitys, jossa ei ole paljoa uutta
Useat suomalaiset tiedotusvälineet kertoivat toukokuussa, että kansanedustaja Hjallis Harkimo julkaisee syksyllä paljastuskirjan politiikan kulisseista.
Kirjan piti kustantajan mukaan kertoa politiikan sokeista pisteistä.
No, nyt teos on julkaistu ja sen voi sanoa heti kättelyssä, ettei kyse ole mistään suuren luokan poliittisesta paljastuskirjasta.
Harkimon teoksen sisältö on hyvin ennalta-arvattavaa: sitä samaa puhetta jolla hän perusteli uuden poliittisen Liike Nyt -liikkeensä perustamista viime talvena.
Vastaavanlaisia poliittisia mainoskirjoja tuppaa usein ilmestymään vaalien alla.
Eduskuntavaalit taitavat siintää Harkimonkin silmissä, vaikkei hän omien sanojensa mukaan vielä edes tiedä, pyrkiikö hän Arkadianmäelle ensi keväänä.
Yksi viesti kirjassa tulee ylitse muiden: pettymys.
Liike-elämässä paljon menestystä niittänyt Harkimo närkästyi, kun oma alkuperäinen puolue kokoomus ei toiminutkaan niin kuin hän olisi toivonut.
Turhautunut Harkimo oli myös eduskunnan toimintaan ja päätöksenteon hitauteen.
Harkimon mukaan politiikassa tehdään päätöksiä aivan liian pienissä piireissä, muutamien sisäpiiriläisten kesken.
Poliittisia nimityksiä ja paikkoja jaetaan sulle mulle -periaatteella. Kun Ilkka Kanervasta ei tullut ministeriä, hänelle piti saada jokin lohdutuspesti, Harkimo vihjailee.
Kanervasta tuli eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja.
Erityisen pettynyt Harkimo on ammattiyhdistysliikkeiden valtaan. Hänen mielestään Suomessa ymmärretään vasta vuosien päästä, kuinka merkityksellinen oli yhteiskuntasopimuksen kaatuminen elokuussa 2015.
Siitä päivästä alkoi Harkimon mukaan ”konsensus- ja korporaatio-Suomen mureneminen”.
Mikään syvää luotaava poliittinen analyysi Harkimon kirja ei ole.
Nopeista liikkeistään tunnetulla päähenkilöllä tuntuu monessa kohdin olevan vaikeuksia ymmärtää, miksi lainsäädännöllinen yhteisistä asioista päättäminen kulkee tarkoin määrättyjen lainalaisuuksien mukaan.
Hän ei tunnut myöskään sietävän loputtoman pitkiä poliittista keskusteluja, jossa kaikille näkökulmille on annettava tilaa.
Harkimo olisi halunnut toimia, kuten hän on liike-elämässä tottunut.
Kokonaan Harkimon näkökulmia ei kuitenkaan voi ohittaa. Hänen politiikan ulkopuolelta tullut silmänsä havaitsee varmasti paljon sellaista, jonka tuulettaminen olisi tarpeellista.
Politiikassa tehdään valtavan paljon asioita hitaasti ja jähmeästi vain siksi, että näin on aina totuttu tekemään.
Kirjassaan Harkimo kiitteleekin keskustalaisia Juha Sipilää ja Anne Berneriä, jotka ovat hänen mukaansa tuoneet poliittiseen toimintakulttuurin paljon uutta. Se on ollut myös syy tyrmätä monet Sipilän ja Bernerin ehdotukset, Harkimo näkee.
Kovin kaunista kuvaa politiikan maailmasta eivät anna katteettomat lupailut ministerinpaikoista, joita Harkimo sai kokoomuspomoilta Alexander Stubbilta ja Petteri Orpolta.
Onko sellainen yleisemminkin tapana, että nimekkäille ihmisille lupaillaan vähän yhtä sun toista, jotta heidät saadaan ehdokkaiksi vaaleihin?
Poliittisten toimintatapojen raikastamisesta ja jähmettyneiden yhteiskunnallisten rakenteiden purkamisesta pitäisi voida puhua enemmän, siinä Harkimo on oikeassa.
Voimakas minä-keskeisyys ei kuitenkaan tee keskustelulle hyvää. Sitä hänen kirjassaan on hivenen liikaa.
Hjallis Harkimo, Riku Siivonen: Suoraan sanottuna. Wsoy, 183 s.
Samuli Vänttilä