Muuttuuko maatalouspolitiikassa mikään?
Kohta 40 vuoden kokemuksella ruokaketjusta voi todeta, että Suomessa tulee aiemmin pula ruuasta ja sen tuottajista kuin erilaisista strategioista, ohjelmista ja suunnitelmista.
Näiden kaikkien suurin heikkous on, että ne jäävät panematta toimeen, kun aletaan jo laatia uusia strategioita, ohjelmia ja suunnitelmia.
Vähenevälle määrää suomalaisia viljelijöitä on näissä jäänyt lähinnä sivustakatsojan rooli.
Onneksi monet heistä ei jää odottamaan poliittista pelastusta, vaan panostavat itse omista lähtökohdistaan tilojensa kehittämiseen. Helpompaa se toki olisi, jos meillä olisi tarjota heille nykyistä selkeämpi näkymä tulevasta.
Ehkä pahin ongelma suomalaisen maatalouden kehittämisen osalta on sen muuttuminen politiikan tekemisen kohteesta politiikan tekemisen välineeksi.
Erityisesti tämä oli nähtävissä viime vaalikaudella, jolloin kovat puheet maatalouden puolesta olivat valtaosin välineenä kerätä kannatusta aivan muiden agendojen ajamiseksi.
Mutta menneessä ei kannata elää, koska ratkaisut ovat tulevassa.
Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että Valtioneuvoston kansallista ruokastrategiaa toteuttavasta toimeenpanosuunnitelmasta tulee sellainen, johon kaikki ruokaketjun toimijat sitoutuvat, kauppa mukaan lukien.
Tarvitaan myös poliittista sitoutumista, joka ulottuu yli vaalikausien, olivatpa vaalien tulokset sitten millaiset tahansa. Viljelijä ei saa olla jatkossa enää se pallo, jota poliitikot potkivat, vaan heidän pitää olla potkijoina ja meidän potkittavina.
Suomalaista poliittista ilmapiiriä leimaavat ehdottomuus ja vaihtoehdottomuus, näin myös maatalouspolitiikassa. Maatalouden rakenteesta käytävä keskustelu on hyvä esimerkki tästä.
Suuriakin tiloja tarvitaan, mutta sitä vaikeampi on löytää tiloille jatkajia mitä vaihtoehdottomammaksi maatalouden tulevaisuus rajataan.
Joku ei pärjää isollakaan tilalla, ja joku pärjää pienelläkin tilalla ja päinvastoin. Siihen ei pidä kenenkään ulkopuolisen mennä osoittelemaan sormella, että väärin pärjätty.