Tytti Bräysy sanoi hyvästit säännölliselle kuukausipalkalle ja muutti Lappiin tekemään koruja – "Ihminen on rikas, kun hänellä on aikaa tehdä tyydytystä tuovia asioita"

Hopeakoru ei häviä. Sitä ei kukaan heitä roskiin, Tytti Bräysy toteaa pikkuruisessa pajassaan Inarissa levollisesti niin kuin voi vain se, joka on löytänyt paikkansa maailmasta.

Vielä kymmenen vuotta taaksepäin Bräysy oli töissä oululaisessa mainostoimistossa.

Sitten tulivat taantuma ja yt-neuvottelut. Pitkäaikaiselle työntekijälle tarjottiin puolen vuoden erorahaa. Se tuntui merkiltä.

Bräysy oli nimittäin jo pitkään kaivannut usein kertakäyttöisen mainosgrafiikan suunnittelun sijaan jotakin pysyvämpää ja konkreettisempaa käsillä tekemistä.

– Halusin tehdä työtä enemmän muulla kuin tietokoneella.

Samalla oli kasvanut halu päästä pohjoisemmaksi, Lappiin asti.

Bräysy tarttui erorahaan, sanoi hyvästit entiselle; kodilleen, synnyinseudulleen, säännölliselle kuukausipalkallekin ja lähti opiskelemaan saamelaisalueen koulutuskeskukseen jalometallilinjalle.

Siitä aukeni polku haaveiden toteuttamiselle.

Opinnot imaisivat Bräysyn niin mukaansa, että vapaa-aikakin meni koululla.

– Meillä oli tosi hyviä opettajia, Bräysy kehaisee.

Hän pääsi opiskelijavaihtoon Kanadan Igaluitiin, jossa opiskelijat nimesivät hänet tytöksi, jolla on likaiset kädet. Korun tekemisessä tarvittava vaha pinttyi käsiin, sillä töiden välissä ei aina viitsinyt hinkata niitä puhtaaksi.

Bräysy kävi myös opettamassa metallikorunteon alkeita Siperian Dudinkassa ja vaihtovuoroisesti opiskelemassa itse muun muassa luunkaiverrusta. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta käsityöläisopit siirtyivät eteenpäin näyttämisen ja seuraamisen kautta.

Kanadan Igaluitissa käytettiin paikallisia materiaaleja kuten sarvivalaan sarvea, valaan luuta ja hetulaa, Siperiassa puolestaan mammutin luuta. Vastaavasti Lapissa Bräysy on hyödyntänyt poron sarvea sekä ivalolaisia kultahippuja, jotka hän istuttaa koruihinsa sellaisenaan.

– Jos luontoäiti on muokannut hippua vuosituhansia, minun ei tarvitse mennä siihen enempää koskemaan. Sulattaminen hävittäisi sen arvon, hän painottaa.

Bräysyn koruihin kelpaa vain Lapin kulta, koska muun kullan alkuperästä olisi mahdotonta varmistua. Se on myös erittäin puhdasta jo sellaisenaan. Puolet käytetystä hopeasta on kierrätettyä ja puolet peräisin ruotsalaisilta kaivoksilta.

Jos luontoäiti on muokannut hippua vuosituhansia, minun ei tarvitse mennä siihen enempää koskemaan.

Koulun loputtua Bräysy perusti oman yrityksen, Paarma Designin. Nimi on peräisin hänen äitinsä tyttönimestä.

Yrityksen perustamiseenkin liittyy oma pieni ihmeensä. Vuotta ennen Bräysyn valmistumista eräs espoolainen vanha kultaseppä oli nähnyt hänen koulutyönsä Lapin kullankaivajain liiton jäsenlehdessä ja saanut vahvan tunteen siitä, että hän haluaa lahjoittaa vanhoja työkalujaan juuri tälle taiteilijalle.

– Ajattelin, että kai se yritys on perustettava, kun alkukin on lupaava. Ennen kaikkea tuntui hyvältä, että joku luotti mahdollisuuksiini, Bräysy kertoo.

Nyt ateljeen seinustoilla on laitteita, joilla puoli vuosisataa sitten tehtiin koruja helsinkiläisessä kultasepänliikkeessä.

– Ne tuovat aivan oman tunnelmansa. Kokemuksen jatkuvuudesta, Bräysy sanoo.

Luonto on Bräysylle tärkeä inspiraation lähde. Hänen pajassaan hopea löytää muotonsa kukissa, linnuissa, eläimissä. Työpöydällä on valmisteilla lapinvuokkoja sekä karhuja, jotka eräs isoisä tilasi lapsenlapsilleen rippilahjoiksi.

Jos mainosgrafiikka kerran tuntui turhauttavalta, mitä merkitystä Bräysyn mielestä koruilla on?

– Niillä on paljon tehtävää. Kautta aikojen on haluttu koristautua. Olen saanut paljon palautetta ihmisiltä siitä, miten voimauttavaksi he ovat koruni kokeneet, taiteilija sanoo.

Hän kertoo leskirouvasta, joka tilasi lapintiirakorvakorut muistoksi edesmenneestä merimiespuolisostaan. Moni haluaa kantaa korussa myös rakkaan lemmikkinsä muistoa.

Erikoisin tilaustyö on ehkä koru, joka tehtiin hongkongilaiskoiran muistolle tarkkojen ohjeiden mukaan. Koiran tuhkasta puristettu timantti istutetaan aikanaan koruun.

Ylipäätään pyyntöjä tietynlaisen korun valmistamisesta tulee jatkuvasti enemmän. Yllättävän monta kertaa Bräysyltä on tilattu uniikkikoru lahjaksi väitelleelle tohtorille, yleensä biologille. Sana kiertää.

– Kun yhdelle on tehnyt korun eksoottisesta kasvista tai eläimestä, seuraava keksii pyytää samaa, Bräysy toteaa.

Saamelaiseen aiheistoon Bräysy ei ole juuri tarttunut.

– En halua tehdä olemassa olevaa. Minulla on intohimo uuden luomiseen. Mielelläni kuitenkin nostan esille jo unohduksiin painunutta esineistöä ja koristeaiheita, jos sellainen taipuu korun muotoon. Tuon koruissani esille paikalliskulttuuria luontoaiheiden lisäksi, mutta välttelen kliseitä, hän toteaa.

Inspiraation lähteitä riittää ilman perinneaiheitakin. Ympäröivä Lapin luonto tarjoaa loputtomasti teemoja uusille koruille. Niitä taiteilija metsästää pitkin metsiä ja kairoja kameransa kanssa. Bräysyn lista hopeaan tulevaisuudessa ikuistettavista asioita on niin pitkä, ettei sitä yhden elämän aikana ehdi kokonaan toteuttaa.

Lopuksi on pakko kysyä, onko elämänmuutos missään vaiheessa kaduttanut kaupunkilaisgraafikkoa, edes silloin, kun pakkanen kipuaa 40 asteeseen ja yrityksen velvoitteet kaatuvat niskaan?

– Ei. Tykkään viileästä ilmasta, ja vaikka tulotaso onkin romahtanut, pärjään silti. Aika on parasta valuuttaa. Ihminen on rikas, kun hänellä on aikaa tehdä tyydytystä tuovia asioita.

Bräysy toteaa Inarin muuttuneen hänen siellä olonaikanaan pikkukylästä keskukseksi. Alueella on paljon erilaisia tapahtumia, ja turistien määrä on lisääntynyt silminnähden.

Väkeä olisi myös muuttamassa paikkakunnalle enemmän kuin on osoittaa asuntoja. Vähän jo pelottaakin, etteivät luontoarvot kärsi.

– Toivottavasti porukalla pysyy homma hallussa, Bräysy sanoo.

Ja työ, se tuntuu edelleen useimmiten juhlalta.

– Jos tekisin abstrakteja koruja, en varmaan viihtyisi pajalla niin hyvin. Nyt kun teen, ajattelen aina aihetta ja tulen siitä hyvälle tuulelle.

Haastattelu ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 13.10. Lehden voi tilata täältä .