"Suukit taas ja Herran haltuun" — Irma ja Unto Hälikän kirjeenvaihto näyttää aidon kuvan sota-ajan perheen arjesta

Kirjeet kertovat vahvasta keskinäisestä huolenpidosta ja rakkaudesta, mutta välillä niissä myös riidellään railakkaasti.
Kirjat

Kotkalainen historioitsija Mirja Turunen sai muutama vuosi sitten käsiinsä oikean aarteen. Turunen oli Kouvolan kirjastolla puhumassa SS-mies Sakari Haikalasta kertovasta kirjastaan, kun häntä tultiin luennon jälkeen nykäisemään hihasta.

Rouva Asta Kiuru tarjosi Turuselle tutkittavaksi vanhempiensa Irma ja Unto Hälikän sotienaikaista kirjeenvaihtoa. Kirjeitä oli säilynyt 540, postikorttejakin 170.

Turunen kauhisteli aluksi materiaalin runsautta, mutta kirjeet nähtyään ei malttanut olla tarttumatta niihin. Lokakuussa julkaistiin Turusen koostama kirja Elämänmerkki – Irma ja Unto Hälikän kenttäpostikirjeet.

Suomalaiset olivat toiseen maailmansotaan osallistuneista kansoista ahkerimpia kirjeenkirjoittajia. Jatkosodan aikana kenttäpostikirjeitä lähetettiin noin miljardi.

Riihimäellä asuneen Hälikän pariskunnan kirjeenvaihto näyttää aidon kuvan sota-ajan perheen arjesta. Irma kirjoitti miehelleen lähes joka päivä, ja Urhokin vastasi ainakin kerran tai pari viikossa.

Pariskunnan kirjeet kertovat vahvasta keskinäisestä huolenpidosta ja rakkaudesta, mutta välillä niissä myös riidellään railakkaasti.

Ennen kaikkea kirje oli kuitenkin elämänmerkki. Siitä tiesi, että toinen oli elossa – tai ainakin oli ollut vielä silloin, kun kirje oli kirjoitettu.

Irma ja Urho Hälikkä olivat molemmat kotoisin Karjalasta, Muulaan kunnan Perkjärven kylästä. Avioiduttuaan vuonna 1935 he olivat muuttaneet Köyliöön, jossa kauppaopiston käynyt Urho työskenteli opettajana paikallisessa vankilassa.

Urho joutui heti talvisodan puhjettua rintamalle ja jäi sen jälkeen sotilasuralle. Hän oli legendaarisen kenraalin Ruben Laguksen luottomiehiä ja palveli jatkosodassa tiedustelupäällikkönä maineikkaassa Panssaridivisioonassa.

Jatkosodan alkaessa Hälikät asuvat Riihimäen kasarmilla ja heillä on kaksi lasta, 4-vuotias Kaisa ja vasta puolentoista vuoden ikäinen Asta. Irma huomaa olevansa jälleen raskaana.

Astan vaikean kotisynnytyksen jälkeen raskaus ei ole järin toivottu. Pikkuhiljaa pariskunta kuitenkin sopeutuu asiaan.

– Toivokaamme, että se tuleva on nyt poika ja meille riittää sitten varmaankin jo, Irma kirjoittaa Urholle heinäkuussa 1941.

Toive ei toteudu, vaan Irma synnyttää vaikean raskauden päätteeksi kaksostytöt. Arki neljän pienen lapsen kanssa on raskasta.

Välillä apuna on piika, mutta moni kokelas osoittautuu epäluotettavaksi ja Irma joutuu pärjäämään pitkiä aikoja yksin. Muiden sotilaiden vaimoista ei löydy tukea, sillä elämä kasarmilla on riitaisaa.

Irmaa painavat kotitöiden lisäksi huolet ruoan ja polttopuiden riittävyydestä sekä Urhon turvallisuudesta. Kotirintamalle on annettu ohjeet lähettää vain positiivisia kirjeitä, mutta Irma kirjoittaa huolistaankin rehellisesti.

Kun hyökkäyssota rauhoittuu asemasodaksi, Irmaa alkaa vaivata mustasukkaisuus. Viihtyykö aviomies niin hyvin Äänislinnan riennoissa, ettei hän edes halua kotiin lomalle?

Urho Hälikkä on tunnollisena upseerina ja perheenisänä kahden tulen välissä. Hän pitää tärkeimpänä velvollisuutenaan huolehtia ensin yhteisistä asioista ja sitten vasta omistaan.

Etenkin sodan alussa Urho lähetti kotiin usein valmiiksi painettuja kenttäpostikortteja. Niitä saattoi raapustaa nopeasti taistelujen tiimellyksessä. Kuva: kirjan kuvitusta

Pitkäksi venyneen jatkosodan aikana Hälikät näkevät toisiaan vain kolmisen kertaa vuodessa. Kotiin hankitaan puhelin, mutta kirjeet säilyvät silti tärkeänä yhteydenpitokanavana.

Irma pitää Urhon tietoisena kodin sattumuksista ja kysyy neuvoja arjen pyörittämiseen. Lempeä isä jaksaa raskaan työnsäkin keskellä kiinnostua kotirintaman asioista.

– Vai ovat kaksoset jo sellaisia kävelymestareita, ettei kynnyksetkään enää pitele. Varmasti silloin, kun lomalle tulen, eivät enää muksahtele ja saa kuhmuja, Urho kirjoittaa tammikuussa 1943.

Myös ruoka- ja vaatepaketit kulkevat vilkkaasti molempiin suuntiin. Lukijassa ihmetystä herättää Urhon tapa lähettää pyykkinsä pestäväksi kotiin.

Jatkosodan jälkeen Urhon on osallistuttava vielä Lapin sotaan. Kun hän viimein kotitutuu tammikuussa 1945, Hälikät ovat olleet naimisissa kymmenisen vuotta, mutta eläneet ajasta lähes puolet erillään.

Kaksoset eivät osaa kutsua Urhoa isäksi, vaan heille hän on silloin tällöin kotona pistäytyvä ”tetä”.

Onneksi yhteisiä rauhan vuosia on jäljellä runsaasti. Urho saa kapteenin viran Hämeenlinnasta, ja perhekin kasvaa vielä yhdellä tyttärellä sekä kauan odotetulla pojalla.  

Mirja Turunen: Elämänmerkki. Irma ja Urho Hälikän kenttäpostikirjeet. Docendo, 336 s.