Punaiset ja valkoiset ampuivat toisiaan jo 12 vuotta ennen sisällissotaa – Hakaniemen mellakasta jäi kytemään karu katkeruus
Vuodesta 1899 alkaen Suomessa oli kuohunut. Venäjän keisarin alaisuuteen kuuluneessa autonomisessa eli itsehallinnollisessa suuriruhtinaskunnassa elettiin venäläistämistoimien pelossa.
Venäläistämistoimet olivat alkaneet vuoden 1899 helmikuun manifestilla. Inhotun kenraalikuveernööri Nikolai Bobrikovin murha 1904 hieman hillitsi venäläisvaltaa, mutta varsinaiset muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa aivan muista syistä.
Vuonna 1904 alkanut Venäjän–Japanin sota päättyi vuonna 1905 Venäjän karvaaseen tappioon. Inhottu sota sai kansalaiset ympäri valtakunnan liikehtimään, ja toisaalta vallankumoukselliset voimat käyttivät tilannetta hyväkseen lietsomalla kapinahenkeä.
Vuonna 1905 lakkoliikehdintä levisi koko keisarikuntaan. Suomessakin oltiin suurlakossa viikon verran loka–marraskuussa. Venäjällä puhuttiin vuoden 1905 vallankumouksesta.
Liikehdintä päättyi, kun keisari Nikolai II myöntyi vaatimuksiin demokraattisista uudistuksista. Venäjä sai duuman ja Suomi omaksi kansanedustuslaitoksekseen eduskunnan.
Tämä ei riittänyt kaikille.
Venäjän sosialistivallankumoukselliset ja kommunistit laativat suunnitelman vallankumouksesta. Se alkaisi Itämeren laivastotukikohdista kesällä 1906, ja asevoimista alkanut vallankumousliikehdintä leviäisi lopulta ympäri maan.
Vallankumous aloitettiin Suomesta Viaporin eli nykyisen Suomenlinnan merilinnoituksesta 30. heinäkuuta 1906. Viaporin matruusit olivat liikkeellä liian aikaisin, eikä kumoukseen ehditty saada mukaan muita ennen kuin se jo tyrehtyi.
Suomenmaa kertoi Viaporin kapinasta artikkelissaan eilen keskiviikkona.
Kapinaan liittyi myös suoremmin juuri suomalaisia koskettanut välikohtaus.
Viaporin kapina alkoi liian ajoissa osin olosuhteidenkin pakosta. Kapinallisten kannalta näin ei olisi missään nimessä saanut käydä, sillä edes Helsingin punakaartit eivät ehtineet kunnolla avuksi omassa kaupungissaan.
Punakaartien päällikkönä toimi toimittaja Johan Kock (s. 1861). Kockilla oli sotilaskokemusta, hän oli palvellut Suomen suuriruhtinaskunnan armeijassa 1885–1897 saavuttaen yliluutnanttia vastaavan alikapteenin arvon.
Kock oli luvannut Viaporin vallankumouksellisille punakaartien tuen, mutta nopealla aikataululla huonosti aseistetut punaiset eivät saaneet kasaan kummoistakaan joukkoa. Mahdollisten yli 20 000 miehen asemesta punakaartilaisista vain sadat tarttuivat aseisiin.
Punakaartit oli perustettu vuoden 1905 lakkoliikehdinnän aikaan työväen järjestyskaarteiksi. Vastaavia porvarillisen ja ei-sosialistisen puolen kaarteja olivat ylioppilaiden suojeluskaartit, joita pidetään suojeluskuntien ja sisällissodan valkoisten edeltäjinä.
Kock kuitenkin julisti suurlakon. Hän itsekin tajusi, ettei lakosta tai aseellisista toimista tulisi mitään, mutta hänellä oli velvollisuus yrittää.
Lakkoon liityttiin heikosti, mutta verilöylyn se synnytti.
Helsingin raitioteiden työntekijöistä merkittävä osa liittyi lakkoon, mutta näin eivät toimineet läheskään kaikki. Tämä muodosti kitkaa raitiotyöläisten keskuuteen.
2. elokuuta, kun Viaporin kapina oli jo kukistettu, tapahtui punakaartien ja suojeluskaartien yhteenotto. Tästä tulee sunnuntaina kuluneeksi tasan 120 vuotta.
Punakaartilaiset pysäyttivät liikkeellä olleita raitiovaunuja väkisin. Suojeluskaartilaisia taas määrättiin turvaamaan liikenteen jatkuminen.
Aamukymmeneltä yksi raitiovaunu joutui pysähtymään punakaartilaisten kasaamien esteiden takia Hakaniemessä. Suojeluskaartilaiset poistivat esteet, mutta väkijoukko ympärillä alkoi kivittää heitä. Tuossa yhteydessä avattiin jo myös tuli. Paikalle saapui ratsupoliiseja, jotka rauhoittivat tilanteen.
Kun raitiovaunujen liikennöinti päätettiin lopettaa siltä päivältä ja vaunuja oltiin viemässä talliin Hakaniemessä, alkoi työväki kivittää suojeluskuntalaisia jälleen ja punakaartit ja suojeluskaartit avasivat tulen toisiaan vastaan uudelleen.
Ratsupoliisit yrittivät puuttua tilanteeseen jälleen, tällä kertaa turhaan. Poliisin valtuuttama 60 miehen suojeluskuntaosasto saapui nyt paikalle. Tämä tasoitti tilannetta, mutta punainen puoli oli silti yhä määrällisesti ylivoimainen.
Kymmenen kapinallisen venäläissotilaan ryhmä saapui paikalle suojeluskaartilaisten selustaan pakottaen nämä perääntymään. Perääntyminen oli hallitsematon ja suojeluskuntalaisten luodit saattoivat vahingoittaa myös omia. Tässä vaiheessa oli kuollut viisi suojeluskaartilaista ja yksi punakaartilainen. Suojeluskaarteja saapui tukemaan vielä 23 miestä, mutta nämäkin perääntyivät ankarassa tulituksessa.
Paikalle saapui myös venäläistä jalkaväkeä ja kasakoita tukemaan suojeluskaarteja, mutta venäläissotilaat osallistuivat vain järjestyksenpitoon ja punakaartin kanslian henkilökunnan pidätykseen.
Hakaniemen tilanteen rauhoituttua suojeluskuntalaiset siirtyivät Palokunnantalolle, jonne oli kerääntynyt väkijoukko vaatimaan näiden riisumista aseista. Lopulta he luovuttivat aseensa poliisin haltuun.
Illalla 2. elokuuta punaisten suurlakkokomitea lopetti epäonnisen suurlakkonsa.
Kapinatapahtumien seurauksena suojeluskaartit lakkautettiin ja punakaartit hajotettiin. Näiden perilliset jatkaisivat toimintaa kymmenen vuotta myöhemmin. Hakaniemen mellakkaa tultiinkin kuvaamaan myöhemmin punaisten ja valkoisten ensimmäisenä yhteenottona.
Useita henkilöitä syytettiin Hakaniemen mellakan tapahtumista, mutta vain yksi punakaartin komppanianpäällikkö tuomittiin. Suojeluskaartilaisiakin vaadittiin syytteeseen, mutta näin ei tapahtunut, sillä he olivat toimineet poliisin valtuuttamina.
Punakaartilaisia kuoli kaksi ja suojeluskaartilaisia seitsemän. Punakaartilaisten hautajaisista muodostui suuri mielenosoitustapahtuma porvarillista väkivaltaa vastaan.
Juopa punaisen ja valkoisen Suomen välillä oli muodustunut viimeistään Hakaniemen mellakan myötä.
Punakaartin päällikkö Johan Kock pakeni Ruotsin kautta Englantiin ja lopulta Yhdysvaltoihin, jossa kuoli vuonna 1915.
Lähteitä
Hovimäen aikaan, 41. Terroristeja ja isänmaan miehiä, 42. Alkusoitto vuoden 1918 tapahtumille, Yleisradio 2003
Nieminen Jarmo, Viaporin kapina, Into 2017
Vuosisatamme kronikka, Gummerus 1986