Löikö Putin sotasuunnitelmat lukkoon jo 2007? – suurlähettiläs Hannu Himanen todisti Moskovassa presidentin uutta tulemista
Hannu Himanen oli Kremlissä todistamassa Vladimir Putinin virkaanastujaisia toukokuussa 2012. Himanen oli juuri aloittanut Suomen Venäjän-suurlähettiläänä Moskovassa, ja Putin aloitti toisen jaksonsa Venäjän presidenttinä oltuaan neljä vuotta ”sivussa”.
Himasen nelivuotiseen suurlähettiläskauteen osui monia murroksia, joista on yhteydet tänä vuonna alkaneeseen Ukrainan sotaan.
– Raportoin vuoden 2014 vaihteessa, että 2013 oli suurten ulkopoliittisten voittojen vuosi Venäjälle. Kun lännessä ja Suomessa ajateltiin, että Venäjällä menee huonosti ja Venäjää väheksyttiin, niin Moskovasta katsoen se näytti voittokululta.
Syyskuussa 2013 Venäjä lähti mukaan Syyrian sisällissotaan tukemaan maan hallitusta. Euroopassa voitto oli, että Ukrainan silloinen presidentti Viktor Janukovytš hylkäsi assosiaatiosopimuksen EU:n kanssa, ja hyväksyi Putinin suoran rahatarjouksen, pitäen näin Ukrainan lähempänä Venäjää.
Suuri osa Ukrainan kansasta ei tätä hyväksynyt, ja marraskuussa 2013 alkoivat levottomuudet. Janukovytš syöstiin vallasta helmikuussa 2014. Venäjän isännöimät Sotšin talviolympialaiset loppuivat päivä tämän jälkeen, ja pian seurasivat Donbasin levottomuudet ja sotatoimet, ja Venäjä valtasi Krimin.
Oliko Ukrainan sodan alkaminen helmikuussa yllätys? Himanen sanoo, että oli ja ei, mutta vähintään kovia painostustoimia Putinilta saattoi odottaa. Lännen virhe on Himasen mielestä ollut se, ettei Putinia otettu vakavasti, vaan tämän suoratkin puheet on kuitattu pelkkänä rehentelynä.
– Voi sanoa jopa niin, että kaikki käynnistyi viimeistään Putinin puheesta Münchenin turvallisuuskonferenssissa 2007. Siinä hän esitti agendansa. Vuonna 2008 seurasi Georgian sota. Siitä ei tullut kunnollista reaktiota. Sitten Krim ja Donbasin sota. Väittäisin, etteivät siitäkään seuranneet sanktiot johtaneet erityisen vakaviin seurauksiin.
– Malesialaisen koneen alasampumisen jälkeen 2014 asetetut pakotteet jo rokottivat Venäjää, mutta maa pystyi aika nopeasti sopeutumaan tähän tilanteeseen, Himanen jatkaa.
Länsi on pitänyt Putinia ehkä turhana uhoajana, mutta onko Suomi tuntenut Putinia ja Venäjää paremmin? Himanen toteaa, että Suomessa on hyvää Venäjä-tietämystä, mutta myös muutama perisynti, joihin totuttiin kylmän sodan aikana.
– Paljon esiintyy nostalgista ajattelua. Koin tämän jo ennen suurlähettiläskautta, mutta etenkin sen aikana, että monet suomalaiset poliitikot olettavat, että oikea tapa venäläisten kanssa toimimiseen on jonkinlaiseen ystävyyteen pyrkiminen.
– Ystävyys, luottamus, hyvä naapuruus, näitä sanoja Neuvostoliitto käytti, ja nämä on meillä sisäistetty perusteellisesti. Se oli informaatiovaikuttamista, propagandaa. Hyvät suhteet ovat arvo sinänsä, mutta ei valtioiden välillä voi olla ystävyyttä, eivätkä venäläiset ajatelleet ystävyyttä.
Tosiasia emeritusdiplomaatin mukaan on, että venäläiset eivät luota koskaan kehenkään.
– Se on venäläinen mentaliteetti. Siinä ei ole mitään vikaa, se on vain hyvin erilainen ajattelutapa.
– Kylmän sodan aikana Suomi oli alistetussa asemassa, ja meidät oli saatu uskomaan, että meidän pitää myötäillä venäläisiä, ja välttää kaikkea, mikä voisi heitä ärsyttää. Johtopäätös oli, että heitä pitää mielistellä, Himanen sanoo.
Mutta venäläiset eivät pidä mielistelijöistä. Miten heidän kanssaan sitten pitäisi toimia?
– Hyödyllinen tapa suhtautua venäläisiin on toimia kuten he. Vaikka olemme pienempi maa, suhtautumalla kunnioittavasti ja ottamalla heidät kuten ovat, puhumalla suoraan vaikeista asioista, me suomalaiset pystymme rakentamaan jotenkin tasa-arvoista suhdetta venäläisiin.
Suurlähettiläänäkin Himanen koki poikkeuksetta, että puhumalla vaikeista asioista suoraan saadaan hyvä keskustelu aikaan. Jos yhteistä näkemystä ei löydy, niin sitten vain todetaan, ettei löydy.
– Siinä ei ole mitään ongelmaa venäläisten silmissä.
Sama pätee muuallakin. Himanen on toiminut suurlähettiläänä sekä ulkoministeriön tehtävissä niinkin kaukaisissa kulttuureissa kuin Indonesiassa, Intiassa ja eri Afrikan maissa. Kaikkialla tärkeää on ottaa ihmiset sellaisina kuin he ovat.
Kun Himanen aloitti Moskovassa, valtaan oli hänen mukaansa palannut Putin, joka otti koko ajan enemmän askelia totalitaristiseen suuntaan.
1990-luvulla alkanut luottamus siihen, että Venäjä toimii lännen logiikan mukaan ja haluaa aidoksi demokratiaksi sekä integroitua läntiseen talouteen, kuitenkin vaikutti vielä noina aikoina läntisessä ajattelussa.
Koko reilun neljän vuoden kauden ajan Himanen näki, kuinka kansalaisoikeuksia kavennettiin Venäjällä. Samaa tahtia myös diplomaattina toimiminen kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi. Kaikesta huolimatta aika oli erittäin mielenkiintoista.
– Vuoden 2014 jälkeen monet asiat hankaloituivat, koska oli sanktioita ja esimerkiksi taloussuhteita ei voinut hoitaa normaalilla tavalla.
Matkat alueille olivat ehkä kiinnostavinta antia.
– Käytännössä matkoilla aluekeskuksiin ohjelma rakennettiin aina paikallisen kuvernöörin toimiston kanssa. Pääpaino oli viranomaistapaamisissa, ja sitä kautta tuli käyntejä merkittävissä yrityksissä, yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ynnä muissa virallisissa paikoissa.
– Mutta halusin aina varmistaa, että joka kerta tapaan oppositiopoliitikkoja ja kansalaisaktivisteja. Oli (Aleksei) Navalnyin porukkaa, ja monenlaisia pieniä puolueita, ihmisiä, jotka vaikeissa oloissa jaksoivat pitää oppositiotoimintaa yllä, Himanen kertoo.
EU-maat ja niiden suurlähettiläät toimivat Venäjällä tiiviissä yhteistyössä, ja sitä kautta löytyi monenlaisia verkostoja, joiden avulla Suomenkin suurlähettiläs pääsi tapaamaan erilaisia kansalaisaktivisteja.
– Venäläisviranomaiset tekivät hyvin selväksi muutamaan otteeseen, etteivät pitäneet tällaisesta.
Esimerkiksi Permin alueella Himanen kävi Gulag-leirimuseossa, joka on harvoja ellei ainoa jotenkuten säilytetty Gulag-järjestelmän vankileiri. Museon perustivat Memorial-järjestön paikalliset aktivistit. Jälkikäteen selvisi, että viranomaiset eivät pitäneet käynnistä.
Leirimuseo oli juuri otettu sitä ylläpitäneeltä järjestöltä valtion hallintaan. Hän tapasi järjestön edustajia Permin kaupungissa, nämä kertoivat tarinansa, ja olivat varmoja siitä, että paikka tuhotaan tai piilotetaan historian unohdukseen. Vankileirien muisto ja toisinajattelijoiden vainoaminen kun ei sovi putinilaiseen tapaan katsoa Venäjän historiaa ylevästi.
Nuoresta Hannu Himasesta ei pitänyt tulla diplomaattia, vaikka tämäkin polku alkoi jo varhain.
Himanen opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia, ja tekikin jonkin verran toimittajan töitä. Yliopistoon hän tosin pääsi opiskelemaan ensin kansainvälistä politiikkaa, mutta vaihtoi pian pääainetta.
Diplomaatille tyypillisen kiertävän elämän Himanen oppi jo lapsena. Perhe muutti isän työn perässä ympäri Suomen.
Lukiolaisena Himanen pääsi stipendillä vuodeksi Yhdysvaltoihin, jossa hän oppi natiivin englannin kielen
– Vuoden aikana joku opettaja sanoi ohimennen jossain tilanteessa, että Hannu, sinusta pitäisi tulla diplomaatti. Kai minä sitten käyttäydyin sillä tavalla, mutta ehkäpä ainakin ajatus jäi itämään tästä, hän naurahtaa.
1976 Himanen näki lehdessä ilmoituksen, ja haki ulkoministeriön kansainvälisten asiain valmennuskurssille. Siitä aukesi tie uralle diplomaattina.
Virkamiesuransa jälkeen Himanen on puhunut Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden puolesta. Hänen mielestään asian hyvät puolet ovat päivän selvät.
– EU:n Lissabonin sopimuksen artikla 42.7 on sisällöltään tyhjä, pala paperia. Sen sijaan Naton artiklaan viiteen perustuva kollektiivinen puolustus tarkoittaa todellista puolustusta, sillä sen pohjalle rakentuu yhteinen puolustussuunnittelu ja operatiivinen johto. Ennen kaikkea Nato on konfliktien ennaltaehkäisijä ja vakautta luova järjestö.
Haastattelu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä huhtikuussa 2022. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeron voit ostaa täältä.
