Oliko kakkonen sittenkin ykkönen? — Kalevi Sorsan yksityisarkistoa tutkinut Henrik Meinander nostaa hänet Koiviston ohi, Kekkosen ja Tannerin rinnalle
Suomen pitkäaikaisin pääministeri Kalevi Sorsa ryhtyi luovuttamaan yksityisiä papereitaan Työväen Arkistoon jo aktiivipoliitikon urallaan 1980-luvulla. Tuolloin hän määräsi, että aineisto saataisiin avata tutkittavaksi vasta 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Kun Sorsa vuonna 2004 kuoli, hänen leskensä Irene Sorsa hyväksyi salassapitoajan lyhentämisen 15 vuoteen. Myöhemmin sulkua kuitenkin pidennettiin vajaalla kolmella vuodella, joten lopulta aineisto vapautuu tutkijoiden käyttöön lokakuussa 2022.
Ennen arkiston virallista avautumista sitä pääsi koluamaan yksi mies, Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander. Sorsan pitkäaikainen puoluetoveri Ulf Sundqvist oli keväällä 2017 ottanut yhteyttä Meinanderiin ja pyytänyt tätä kirjoittamaan ystävänsä elämäkerran.
Muilta projekteiltaan Meinander ehti syventyä Sorsan laajaan yksityisaineistoon vasta maaliskuussa 2020. Hänen kirjansa Kansakunnan kakkonen – Kalevi Sorsan poliittinen toiminta 1969–1993 ilmestyi 2. syyskuuta.
Taisto Kalevi Sorsa syntyi joulukuussa 1930 Keuruulla. Elsa-äidin suku oli taustaltaan maalaisliittolaista, mutta ”Kale” suuntautui jo varhain Kaarlo-isän kannattamaan sosialidemokratiaan.
4-vuotiaana lukemaan oppinut Kalevi oli runopoika ja kirjaston suurkuluttaja. Teini-iän kuohunnassa hän tuli kuitenkin keskeyttäneeksi oppikoulun ja elätti itsensä erilaisilla hanttihommilla.
Nuoren Sorsan suuri haave oli kirjailijan ammatti. SDP:n nuorisojärjestön jäseneksi liityttyään hän ryhtyi kirjoittamaan sen lehtiin. Myöhemmin hän pestautui toimitusharjoittelijaksi ja suoritti alan tutkinnon Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa.
Lehdistöstä Sorsa siirtyi kustannusosakeyhtiö Tammen palvelukseen. Hänen kustannustoimittajan uraltaan historiankirjoihin on jäänyt erään Kalle Päätalon esikoisromaanin käsikirjoituksen hylkääminen.
Kesällä 1969 Sorsa valittiin yllättäen SDP:n puoluesihteeriksi. Jälkeenpäin on esitetty epäilyksiä siitä, että KGB:llä olisi ollut asiassa sormensa pelissä, mutta Meinanderin mukaan valinta oli puhdas sattumusten summa.
Sattumaa oli jo sekin, että tuleva puoluesihteeri ylipäätään osallistui puoluekokoukseen. Suomen Unesco-toimikunnan pääsihteerinä toiminut Sorsa oli menossa työmatkalle Ruotsiin ja päätti poiketa samalla Turussa, jossa SDP:n puoluekokous järjestettiin.
Kun Sorsa perjantai-iltana saapui syömään pihviä puolueväen kansoittamaan osuusliikkeen ravintolaan, puoluesihteerivalinta oli täysin auki. Kukaan kolmestatoista ehdokkaasta ei miellyttänyt puheenjohtajana jatkavaa Rafael Paasiota.
– Kuka se on?, töksäytti Paasio, kun puoluetoimiston tutkimus- ja koulutussihteeri Unto Niemi ehdotti hänelle Sorsaa.
Sorsan ansioista kuultuaan Paasio kiinnostui miehestä ja haastatteli tätä yön tunteina. Ankaran junttauksen jälkeen tuntematon virkamies valittiin seuraavana päivänä maan suurimman puolueen puoluesihteeriksi.
Sorsan ura SDP:ssä eteni vauhdikkaasti. Hän asettui ehdolle vuoden 1970 eduskuntavaaleissa ja nousi heti puolueensa äänikuninkaaksi.
Helmikuussa 1972 Paasio valitsi Sorsan ”nappulaliigansa” ulkoministeriksi. Syksyllä hän sai kannettavakseen jo pääministerin salkun.
SDP:n puheenjohtajaksi Sorsa valittiin virallisesti vuonna 1975, mutta Meinanderin mukaan hän oli käytännössä johtanut puoluetta jo pitkään. Tähän vaikutti sekä Paasion passiivisuus että Sorsan taitava tasapainottelu eripuraisten puolueryhmien välillä.
Myös presidentti Urho Kekkonen vakuuttui nopeasti nuoren Sorsan kyvyistä. Sorsasta kasvoi Kekkosen luottodemari, joka toisinaan oli lähempänä presidenttiä kuin keskustapuolueen poliitikot.
Sorsa ehti poliitikon uransa aikana johtaa SDP:tä 12 vuotta ja toimia ministerinä 13 vuotta. Hänen nimensä pyöri tiiviisti mukana presidenttipelissä, mutta lopulta hän ei päässyt koskaan edes ehdolle.
Meinanderin mukaan Sorsa olisi 1980-luvulla ollut pätevämpi presidentiksi kuin Mauno Koivisto.
– Mutta häneltä jäi aina puuttumaan se tärkein, kansan suosio, mikä osoittautui hänen kohtalokseen myös, kun lähestyttiin vuoden 1994 presidentinvaaleja, Meinander kirjoittaa.
Elämäkerran mukaan Sorsasta ei koskaan irronnut Kekkoselle ominaista jämäkkyyttä, Virolaisen kansanomaisuutta tai Koiviston rentoutta. Hän ei ollut suuri ajattelija eikä ponteva puhuja, vaan esiintyi tietoisen varovaisesti, idän ja lännen välillä tasapainoillen.
Sorsan uran suurimmaksi Akilleen kantapääksi Meinander nimeää hänen ärtymyksensä median kohujuttuja kohtaan. Sorsan maine kärsi 1970-luvun lahjusskandaaleissa ja hän tuli tunnetuksi kärttyisänä, tiedotusvälineitä arvostelevana poliitikkona.
Vaikka viimeinen sinetti jäi Sorsan uralta puuttumaan, Meinander listaa hänet suomalaispoliitikkojen joukossa korkealle. Professorin mukaan Sorsan veroisia pitkän linjan parlamentaarisia vallankäyttäjiä itsenäisessä Suomessa ovat olleet vain Kekkonen ja Väinö Tanner.
Sorsa toimi pääministerinä neljän kautensa aikana yhteensä 3652 päivää.
– Hänen asemansa maan politiikassa tuli vuosina 1982–1987 niin keskeiseksi, että hän nousi käytännössä selvästi vaikutusvaltaisemmaksi päättäjäksi kuin presidentti Koivisto, Meinander vertaa.
Sorsan hallitukset olivat aikakauteen nähden pitkäikäisiä ja onnistuivat tavoitteissaan hyvin. Hänen pääministerikausillaan Suomessa tehtiin merkittäviä yhteiskunnallisia uudistuksia, kansalaisten elintaso nousi nopeasti ja tasa-arvo koheni.
Meinanderin kirjoittama Sorsa-elämäkerta on tasapainoinen yhdistelmä ymmärrystä ja kritiikkiä. Sorsan laajan yksityisarkiston antiin professori vaikuttaa kuitenkin hieman pettyneeltä.
Sorsa on suojellut tarkasti sekä omaa että puolueensa jälkimainetta eikä säilyttämissään papereissa avaa motiivejaan. Siksi lopullista päätelmää Suomen pitkäaikaisimman pääministerin poliittisesta toiminnasta ei voi Meinanderin mielestä vielä vetää.
Myös joihinkin Sorsan päiväkirjamerkintöihin on Meinanderin mukaan syytä suhtautua varauksellisesti. Esimerkiksi keväällä 1981 merkinnät katkeavat usean kuukauden ajaksi.
Peli Kekkosen seuraajasta kävi tuolloin kuumimmillaan, ja keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen on väittänyt, että Sorsa pyrki yhdessä Väyrysen ja Kekkosen kanssa kaatamaan Koiviston hallituksen. Meinanderin mukaan Sorsan yksityisarkisto ei tuo lisävalaistusta asiaan.
Sorsan poliittisessa toiminnassa Meinanderia vaikuttaa askarruttavan eniten juuri tämän suhde Koivistoon ja Kekkoseen. Sorsa luopui keväällä 1979 pääministerin paikasta Koiviston hyväksi, mutta oliko hän sittenkin lopulta Kekkosen mies?
Sorsa ei ottanut suoraan kantaa asiaan, mutta yhden lipsahduksen Meinander huomaa. Siihen liittyy viimeinen puhelu, jonka Kekkonen soitti Sorsalle loppukesällä 1981.
– Meidän täytyy pitää yhtä. Tästä ei tuu mitään jos ei me pidetä yhtä. Meidän täytyy pitää yhtä, hauras presidentti totesi ulkoministerinä toimineelle Sorsalle.
Myöhemmin Sorsa kirjoitti Kekkosen viimeisestä puhelusta lämminhenkisesti ja korosti presidentin uudistusmielisyyttä sekä poliittista taituruutta. Samalla hän tuli Meinanderin mukaan tavallaan vahingossa paljastaneeksi, kenen adjutanttina oli toiminut Kekkosen ja Koiviston kaksintaistelussa keväällä 1981.
– Tällaisiin lipsahduksiin hän ei muutoin erehtynyt eikä myöskään säästänyt arkistoonsa mitään sellaisia dokumentteja, joista olisi ilmennyt, mihin hän silloin oikeastaan oli pyrkinyt, Meinander kirjoittaa.
Henrik Meinander: Kansakunnan kakkonen. Kalevi Sorsan poliittinen toiminta 1969–1993. Otava, 416 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä syyskuussa 2022. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.