Muistatko jyhkeän "Huru"-veturin? – Hr 12 oli kotimaisen konepajateollisuuden pidetty taidonnäyte
Suomen rautateillä on menneinä vuosikymmeninä liikennöinyt monenlaisia vetureita. Monen alan harrastajan ja nostalgikon silmissä yksi on kuitenkin yli muiden – jykevä, kotimainen ja puhdaslinjainen Hr 12 ”Huru”.
Hr12-, sittemmin Dr12-sarja oli ensimmäinen suuri ja käyttökelpoinen diesellinjaveturisarja. Niitä tilattiin Tampereella sijainneilta Valmetin ja Lokomon tehtailta 1950-luvulla 32 kappaletta ja vuonna 1960 vielä 10 veturia lisää. Viimeiset valmistettiin vuonna 1963.
Huru toi veturimiehille ennen kokematonta ajomukavuutta ja -näkyvyyttä. Veturin huonoina puolina uudempaan Dr13:een nähden pidettiin raskasta akselipainoa ja hidasta kiihtyvyyttä sekä vain 120 km/h huippunopeutta.
Huru-vetureissa ei ollut isompia lastentauteja. Ne tunnettiin luotettavina vetojuhtina, jotka pystyivät vetämään 1 300 tonnin junaa. Huru tunnettiin myös varmana talviveturina, ja sellaisella lähdettiin usein vetämään junia, jotka olivat joutuneet pulaan muiden dieselvetureiden ongelmien vuoksi.
Hurussa oli keskellä yksi suuri 182-litrainen V16-dieselmoottori, joka käytti siihen kytkettyjä pää- ja apugeneraattoria. Saksalaisen MAN:n (Machinenfabrik Augsburg-Nürnberg) suunnittelema hirmumoottori oli saksalaisissa sukellusveneissä toisessa maailmansodassa käytettyjen dieseleiden suora jälkeläinen.
Vaikka päämoottori tuotti peräti 1 900 hevosvoimaa, sitä pidettiin veturin 122 tonnin massaan nähden alitehoisena. Hr 12:n vetovoima oli kuitenkin varsin suuri ja sitä pidettiinkin jykevärakenteisena ja vahvana veturina.
Huru soveltui erityisen hyvin hitaisiin ja raskaisiin tavarajuniin, joissa alhaisesta huippunopeudesta ei ollut haittaa.
Huru oli erittäin käytetty veturi myös matkustajajunaliikenteessä, sillä siinä oli höyrykehitin vaunujen höyrylämmitystä varten. Niin sanotussa Itä-Suomen Hurussa, Hr13:ssa, vastaavaa ei ollut, joten niitä käytettiin aluksi lähinnä tavaraliikenteessä.
Huru 12:n valtakuntaa olivat raskaasti kiskotetut pääradat, joilta se syrjäyttin nopeasti Ukko-Pekka -höyryveturit pikajunien keulilta. Ensimmäiset ajotehtävänsä veturit suorittivat Helsinki-Tampere ja Helsinki-Kouvola -väleillä.
Raskaan kiskotuksen lisääntyessä veturit sahasivat Pohjanmaan rataa Ouluun ja edelleen Tornioon, Rovaniemelle ja jopa Kemijärvelle saakka. Myös Huru13:n alueella idässä jyhkeä veturi oli tuttu näky.
Sähköistyksen ja raskaan kiskotuksen edetessä vetureiden käyttöalue laajeni idän ja pohjoisen sähköistämättömille radoille, joilla ne syrjäyttivät aiemmin samoissa tehtävissä käytettyjä Hr1- ja Tr1-sarjoja.
1980-luvun puoliväliin mennessä maamme kaikkein tärkeimmät radat oli saatu sähköistettyä, mikä vähensi voimakkaasti dieseliä käyttävien linjavetureiden tarvetta.
Loppuvuosina Huruja käytettiin Turun ja Tampereen seuduilla, muun muassa rataosalla Turku–Tampere. Viimeisen kerran Hurua käytettiin puutavarajunan vetoon Salosta Turkuun 19. joulukuuta 1990.
Huruja on säästetty kaksi kappaletta, joista toinen on esillä Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Toisen omistaa Haapamäen Museoveturiyhdistys, joka säilyttänyt Hurunsa aktiiviliikenteessä.