Mikä alkoi Pearl Harborista, päättyi Afganistaniin – suurvaltapeli on käännekohdassa, eikä Yhdysvalloista ehkä ole enää maailmanpoliisiksi

Yhdysvallat hakee paikkaansa muuttuvassa suurvalta-asetelmassa, toimittaja Lauri Heikkilä pohtii uutisanalyysissaan.
Uutisanalyysi

Yhdysvallat oli kylmän sodan päättymisestä 2010-luvulle asti käytännössä katsoen ainoa globaali suurvalta. Voidaan puhua myös supervallasta.

Valtio on suurvalta silloin, kun muutkin suhtautuvat siihen suurvaltana. Afganistanista Yhdysvallat sai sellaisen kolauksen, että se vaikuttaa koko maailman ajatuksiin liittovaltion kyvykkyydestä luovia maailmanpolitiikassa.

Yhdysvaltojen marssin maailman mahtavien näyttämölle voi katsoa alkaneen 7. joulukuuta 1941. Tuolloin Japani hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan, ja Yhdysvallat tuli vedetyksi toiseen maailmansotaan.

Ensimmäinen maailmansota oli vahvasti mielessä vielä 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa, eivätkä yhdysvaltalaiset olleet ollenkaan innokkaita lähtemään jälleen sotaretkelle Eurooppaan, saati muillekaan sotaretkille. Eurooppalaisten olisi mieluummin annettu rähistä keskenään, jos rähinä syttyy ja kun se syttyi.

Ensimmäisessä maailmansodassa moni nuori amerikkalaismies oli jäänyt Euroopan taistelutantereille. Maa oli mukana sodasta ”vain” puolitoista viimeistä vuotta 1917–1918, ja sekin oli monen mielestä liikaa.

Japanin hyökkäys 1941 pakotti Yhdysvallat julistamaan sodan keisarikunnalle. Tämän jälkeen Japanin liittolainen kansallissosialistinen Saksa julisti sodan Yhdysvalloille. Aiemmin Saksa oli halunnut pitää välit Yhdysvaltoihin edes jollain tasolla hyvinä, mutta nopea linjamuutos ei tuottanut mitään ongelmia Saksan johtajalle Adolf Hitlerille.

Yhdysvalloilla oli keskeinen rooli toisen maailmansodan ratkaisemisessa. Se kävi omaa sotaansa Japania vastaan Tyynenmeren alueella, ja liittyi myös Euroopan taisteluihin fasistista Italiaa ja kansallissosialistista Saksaa vastaan.

Euroopassa voitto tuli toukokuun alussa 1945, ja Japani antautui Yhdysvaltojen ydinpommi-iskujen jälkeen elokuussa.

Natseja vastustanut Eurooppa oli Yhdysvalloille sekä kiitollisuudenvelassa että taloudellisesti riippuvainen liittovaltiosta aloittaessaan jälleenrakennusta. Marshall-avun ansiosta Eurooppa pääsi jaloilleen paremmin kuin se olisi omilla voimillaan päässyt.

Ydinpommien tiputtaminen Japaniin taas antoi Yhdysvalloille täyden vallan saarivaltiosta, ja myös osoitti maailmalle, että Telluksella asusti nyt yksi ydinasevalta.

Pohjois-Atlantin sotilasliitto Naton perustaminen vuonna 1949 oli eräs merkittävä askel Yhdysvaltojen vallan kasvamiselle. Vaikka sotilasliittojen perustamisessa aloitteellisia olivatkin alun perin läntisen Euroopan maat, tuli Yhdysvalloista johtava jäsen 1950-luvun mittaan kun Naton organisaatiota rakennettiin.

Vuonna 1949 myös Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen testi-ydinpomminsa. Näin maailmassa oli kaksi ydinasevaltaa.

Tätä seuranneet vuosikymmenet olivatkin suurvaltojen kaksinkamppailua maailman herruudesta. Sekä valtiolliset intressit että ideologiat ottivat yhteen. Neuvostoliitto oli kommunistisen ja sosialistisen maailman kiistaton johtaja, Yhdysvallat edusti markkinataloutta ja kapitalismia.

Suurvallat ottivat itselleen melko luontevasti yksinoikeudet puuttua myös muiden maiden asioihin. Neuvostoliitto oli hanakasti paikalla, jos kommunismi oli uhattuna ja Yhdysvallat oli paikalla, jos kommunismin leviäminen uhkasi.

Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 päätti kaksinapaisen maailman. Yhdysvallat oli ainoa supervalta.

Tänään lauantaina 11. syyskuuta tulee kuluneeksi 20 vuotta eräästä suurvaltapolitiikan käännekohdasta. Terrori-iskut World Trade Centeriin sekä puolustusministeriö Pentagoniin olivat historian tuhoisimmat, ja kuvasto piirtyi vahvasti sekä Yhdysvaltojen että koko maailman psyykeeseen. Yhdysvallat aloitti terrorisminvastaisen sodan, jonka suurimpia operaatioita olivat Irakin ja Afganistanin sodat.

Suomenmaan haastattelema Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kuvaa artikkelissa vuoden 2001 terrori-iskujen olleen herätys läntiselle maailmalle.

– Terroriteot jättivät mielikuvan siitä, että ainoa globaali suurvalta oli saanut pahan iskun, vuotavan haavan. Yhdysvallat lähti melkein refleksinomaisesti Afganistan-operaatioon.

– Yhdyvalloissa oli vallalla tietynlainen idealismi. Maa käytti sotilaallista voimaansa maksimaalisesti ja uskoi, että sillä tavalla pystyy muuttamaan yhteiskuntia. Että niin sanottuja ”pahan akselin” valtioita pystyy muokkaamaan, Aaltola arvioi.

Kävi kuitenkin selväksi, että demokratiaa ei voi viedä aseilla. Aaltolan mukaan Yhdysvallat keskittyykin nykyään yhä enemmän suurvaltakamppailuun. Tässä on nähtävissä paluuta kylmän sodan aikaiseen asetelmaan.

– Jos kylmän sodan loppu edisti maailman demokratisoitumista, niin kylmän sodan lopun loppu on paluuta keskitettyyn valtioon, ja suurvaltojen paluuta, kuten Kiinan nousu osoittaa.

Venäjäkin pitää nykyään yhä tiukemmin kiinni suurvalta-asemastaan. Sen asema perustuu kuitenkin lähinnä siihen, että sillä on ydinaseita. Väkiluvussa Venäjä jää selvästi Kiinan ja Yhdysvaltojen taakse, eikä sen talousmahtikaan ole näiden veroinen. Väkiluvussa Venäjä häviää selvin luvuin myös nousevalle Intialle. Muut Venäjää väkirikkaammat maat ovat Indonesia, Pakistan, Brasilia, Nigeria ja Bangladesh.

Toki luonnonvaroissa Venäjällä on suuret mahdollisuudet.

Ulkopoliittisen instituutin johtaja kertoo Afganistanista opitun, että demokratiaa ei voi viedä aseilla. Kuvassa evakuointeja Kabulissa elokuussa. (LEHTIKUVA / AFP / NICHOLAS GUEVARA)

Suurvaltakisa on siis pääsemässä taas vauhtiin. Onko entisestä maailman yksinvaltiaasta, Amerikan Yhdyvalloista osallistumaan tähän kisaan?

Afganistan osoittaa, että ei ehkä ole. Suurvalta hävisi sodan, demokratia ei juurtunut maahan, ja Afganistan on äärijärjestö Talebanin hallussa, vaikka Yhdysvallat piti maata hallussaan kaksi vuosikymmentä.

Presidentti George W. Bush julisti terrorisminvastaisen sodan vuonna 2001. Vaikka tätä sotaa ei varsinaisesti ole vielä lopetettu, otti Taleban liian nopeasti Afganistanin hallintaansa Yhdysvaltojen vetäytymisen jälkeen. Osin on kuitenkin varmasti totta, että Yhdysvaltojen ei enää kannattanut käydä kamppailua Afganistanin muokkaamisesta.

Yhdysvaltoja siis kiinnostaa tällä hetkellä suurvaltakamppailu, mutta onko se enää kykenevä tällaiseen kamppailuun? Onko kyseessä taistelu siitä, että Yhdysvallat ylipäätään voi sanoa itseään suurvallaksi?

Neuvostoliitto oli sisäänpäin kääntynyt suurvalta, mutta samalla vahva maailmanpoliittinen toimija. Nyt kun näyttää, että Yhdysvallat käpertyy enemmän sisäänpäin, onko siitä sellaisessa tilanteessa suurvaltapoliittiseksi toimijaksi?

Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen sisäänpäin kääntyneisyydessä kun on eroja. Neuvostoliitto kykeni pitämään suurvalta-asemaansa voimalla, Yhdysvallat on tavannut luottaa liittolaissuhteisiinsa ympäri maailman.

Donald Trumpin presidenttikauden aikana tuli selväksi, että maa haluaa toteuttaa ”Amerikka ensin”-periaatetta. Nykyisen presidentin Joe Bidenin linja ei ole sama, mutta eroaa Trumpista vähemmän kuin luulisi.

Biden vauhditti Afganistanista vetäytymistä, eikä halunnut pitkittää sotaa. Argumenteista paistoi ”Amerikka ensin”-ajattelu, vaikka se olikin taitavasti verhottua.

Yhdysvaltojen oikeisto haluaa maan käpertyvän sisäänpäin maan oman edun takia. Liberaalit ja vasemmisto eivät pidä maailmanpoliisina toimimista oikeutettuna. Molemmat linjat vetävät huomiota liittovaltion sisäisiin asioihin ja pois maailman tapahtumiin puuttumisesta.

Epäonnistuminen Afganistanissa ja 2010-luvun alkupuolella Irakissa saavat erilaisten politiikkojen kannattajat kyseenalaistamaan operaatioihin lähtemisen mielekkyyden. Irakiinkin kun jäivät lähinnä levottomat olot, ja ottipa siellä eri alueista moneksi vuodeksi vallan terroristijärjestö Isis.

Yhdysvalloilla on siis kaksitahoinen ongelmia. Maa voi toisaalta palata Monroen doktriiniin, toisaalta sen on osoitettava olevansa edelleen suurvalta.

Monroen doktriinilla tarkoitetaan liittovaltion viidennen presidentin James Monroen (1758–1831) oppia vuodelta 1823, jonka mukaan Yhdysvaltojen tulee pitää huoli ensisijaisesti omista asioistaan. Alun perin opilla pyrittiin torjumaan eurooppalaisten vaikutusvaltaa Amerikan mantereella, ja vastavuoroisesti Yhdysvallat takasi, ettei se sekaannu Euroopan tapahtumiin.

Monroen oppi kaadettiin käytännössä lopullisesti toisen maailmansodan aikaan. Ollaanko siihen palaamassa?

Paljon tulee riippumaan myös siitä, millaisia liittolaisia Yhdysvalloilla on tulevaisuudessa. Miten maa suhtautuu vaikkapa nousevaan ja väestöltään kasvavaa sekä nuoreen Afrikkaan, entä ikääntyvään Eurooppaan?

Sotilasliitto Nato on ollut eräs parhaita väyliä Yhdysvalloille pitää yhteydet Eurooppaan. (Kimmo Mäntylä / Lehtikuva)

Eurooppalaiset liittolaiset Yhdysvalloilla on edelleen, mutta ”vanhalla mantereella” aletaan varmasti kyseenalaistaa Yhdysvaltojen merkitystä yhä enemmän. Sotilasliitto Nato sitoo Yhdysvallat ja suuren osan Euroopasta yhteen edelleen, mutta poliittisesti Euroopan unioni saattaa haluta kasvattaa rooliaan Yhdysvaltojen ohi. Toisaalta taloudellisesti huoltosuhteeltaan jyrkkenevä maanosa tarvitsee liikkumavaraa myös ja ehkä etenkin Yhdysvaltoihin.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron on tehnyt useita esityksiä Euroopan oman puolustusyhteistyön tiivistämiseksi. Moni muukin valtionjohtaja ymmärtää, ettei Yhdysvaltojen voiman varaan voi aina laskea. Unioni saattaa mennä jossain välissä kohti puolustusunionia, varsinkin, jos arvoristiriidat Yhdysvaltojen suuntaan kasvavat.

Euroopan unionissa on vajaat 450 miljoonaa asukasta ja Yhdysvalloissa asukkaita on noin 330 miljoonaa. Yhdysvallat on edelleen maailman merkittävin talousmahti, mutta yhtenäisempi Eurooppa saattaisi ohittaa sekä taloudellisessa että poliittisessa merkityksessään Yhdysvallat jonain päivänä. Eurooppaa vain vaivaa paitsi mainittu ikääntyminen myös epäyhtenäisyys.

Eurooppalaisen identiteetin puutteesta kertoo Yhdistyneen kuningaskunnan ero unionista vuonna 2020. Arvoiltaankaan unioni ei ole yhtenäinen. Unionin itäiset ja läntiset valtiot ovat hyvin erilaisia yhteiskuntia, ja Suomikin on saanut huomata, että taloudenpitoon suhtaudutaan aivan eri tavalla EU:n pohjoisissa ja eteläisissä osissa.

Yhtenäinen ei ole Yhdysvallatkaan. Patrioottinen yleiskuva on vaihtunut jatkuvaan keskinäiseen vihanpitoon. Uudessa kulttuurissa konservatiivien ja liberaalien välille on käytännössä kasvanut ylitsepääsemätön muuri.

Keskusjohtoiset Kiina ja Venäjä pystyvät toimimaan yhdellä suulla, mikä takaa maille mahdollisuuden sekä nopeampiin että pitkäjänteisempiin toimiin. Yhden totuuden maissa tuskin saadaan kuitenkaan kaikkea inhimillistä pääomaa täyteen kukoistukseensa. Molempien valtioiden onkin pidettävä kansansa tiukassa otteessa, jotta keskusjohtoisuutta ei suuressa kuvassa kyseenalaisteta.

Pystyykö Yhdysvallat ottamaan Kiinan ja Venäjän vastapainoksi vielä aseman demokratian maailmanpoliisina? Tätä mielikuvaa maan ehkä kannattaakin vahvistaa.

Tämän edessä Yhdysvalloilta saatetaan tulevaisuudessa nähdä pyrkimyksiä vahvistaa juuri liittolaissuhteitaan demokraattisiin maihin. Sen on pakko vastata suurvaltakisaan, ja siksi liittolaiset ovat paras keino pitää suurvalta-asemaa yllä.

Toinen vaihtoehto on, että Venäjä kasvattaa otettaan Euroopasta ja Kiina Aasiasta. Kiinan vaikutusvalta etenkin taloudellisesti on jo nyt merkittävää myös Afrikassa. Liittolais- tai riippuvuussuhteiden kautta Kiina ja Venäjä saattavat jossain vaiheessa alkaa kolkutella ovia Yhdysvaltojen takakuisteilla, eikä liittovaltio tahdo tätä missään nimessä.