Lapin sota mullisti saamelaisten elämän täysin, mutta harva tietää siitä mitään – "Viranomaiset löivät vain vauhtia"
Lapin sota on Suomessa huonosti tunnettu, mutta vielä huonommin tunnetaan saamelaisten kohtalo.
Sitä mieltä oli yliopistotutkija Outi Autti syyskuussa, kun Suomenmaa teki Lapin sodasta laajan artikkelin. Auttin mukaan katveessa olevan Lapin sodan syvimpään katveeseen ovat uponneet saamelaisten kokemukset.
– Tottahan se on, vahvistaa saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola Oulun yliopistosta Suomenmaalle.
Hän korostaa, että saamelaisten kokemukset Lapin sodasta ovat monella tavalla hyvin samanlaisia kuin muillakin lappilaisilla evakkoreissuineen ja tuhotuille kotiseuduille palaamisineen.
Saamelaisilla siihen kaikkeen kuitenkin liittyy omat kulttuuriset erityispiirteensä, jotka tekevät kokemuksesta erilaisen. Lapin sodasta tuli eräänlainen leikkauspiste, joka muutti pysyvästi koko saamelaiskulttuuria.
Evakkoreissu liittyy aivan olennaisesti Lapin sotaan. Oikeastaan koko aihetta ei melkeinpä voi tarkastella ilman sitä.
Lapin sodassa Suomi joutui ajamaan entiset liittolaiset eli saksalaiset pois maaperältään. Niin oli sovittu jatkosodan päättäneessä välirauhansopimuksessa. Ja kun suomalaiset eivät oikein meinanneet hommaan ryhtyä, Neuvostoliitto painosti heidät siihen.
Lähes kaikki Lapin siviilit evakuoitiin sodan jaloista pois. Se tarkoitti noin 100 000 ihmistä. Reilut puolet meni Ruotsiin, vajaa puolet muualle Suomeen.
Lähtö oli nopea. Mukaan sai ottaa vain sen, mitä syliin mahtui. Elinpaikat poroineen ja lehmineen oli usein jätettävä niille sijoilleen.
Saamelaiset olivat evakoitujen siviilien keskellä pieni vähemmistö. Lehtolan mukaan saamelaisista Ruotsiin menivät Käsivarren ja Enontekiön alueen saamelaiset. Suurin osa Suomen saamelaisista evakuoitiin kuitenkin keskiselle Pohjanmaalle kuten Ylivieskan, Alavieskan ja Kalajoen seuduille.
Osalla saamelaisista evakkoaika sujui verrattain hyvin. Esimerkiksi Inarin saamelaisille ei ollut mikään kulttuurishokki asettua maatalousvaltaisen alueen elämäntapoihin, sillä he harjoittivat maataloutta kotiseuduillaan itsekin.
Utsjoelta lähteneillä saamelaisilla oli puolestaan ollut ennen evakkoreissua vähän yhteyksiä suomalaisiin. Ja ne vähäiset kokemukset olivat usein kielteisiä.
Heille suomalaisten keskelle asettuminen oli vaikeampaa. Oma lukunsa olivat Petsamon seudulta tulevat kolttasaamelaiset, jotka olivat uskonnoltaan ortodokseja. Vahvasti luterilaisella Pohjanmaalla ei voitu välttyä tapojen yhteentörmäyksiltä.
– Ennakkoluulot olivat molemminpuolisia. Paikalliset vieroksuivat saamelaisia ja saamelaisilla oli omat ennakkokäsityksensä. Siinä sitten jouduttiin elämään yhdessä pitkiä aikoja, Lehtola summaa.
Lapin sodan evakkoreissuilla kuoli yllättävän paljon pieniä lapsia ja vanhuksia. Tartuntataudit jylläsivät ja ruoka oli pula-ajan Suomessa niukkaa.
Saamelaisiin taudit iskivät suomalaisia voimakkaammin, sillä saamelaisilla ei välttämättä ollut samanlaista immuniteettia kuin valtaväestöllä. Saamelaisia kuoli Lehtolan mukaan evakossa suhteellisesti enemmän kuin suomalaisia.
Sota oli eräänlainen yhteiskunnallinen järistystila, joka mullisti entisiä elämäntapoja ja arvoja kaikilla sektoreilla.
Sama pätee myös saamelaisiin. He olivat saaneet elää pitkään suhteellisen erillään suomalaisesta valtaväestöstä, vaikka suomalainen yhteiskunta olikin puskenut jo 1800-luvulta alkaen saamelaisalueille.
Nyt saamelaiskulttuuri sai evakkoreissuilla monia uusia vaikutteita. Vaikka kulttuurien kohtaaminen ei aina sujunut ongelmitta, oli se silti paikka omaksua jotain uutta.
Vauhtia muutoksille loi sekin, että saamelaiset miehet taistelivat talvi- ja jatkosodassa rintamalla suomalaisten miesten tapaan. Osa heistä eteni päällystötehtäviin, ja muutkin saamelaiset hoitivat hommansa isänmaan eteen.
Se integroi heidät yhteiskuntaan aiempaa vahvemmin. Samalla se loi saamelaisiin itsevarmuutta, että he pärjäävät suomalaisten keskellä siinä missä muutkin.
Oma kulttuurinen erillisyys alkoi murentua.
Jälleenrakennuksen aika oli kuitenkin ratkaisevin.
Lapin asukkaat palasivat tuhotuille kotiseuduille. Kodit olivat raunioina, elinkeinot tuhottu. Monille se tarkoitti, että koko elämä piti aloittaa aivan alusta.
Kolttasaamelaisilla ei ollut enää kotia lainkaan, sillä Petsamo oli menetetty Neuvostoliitolle. Heidät asutettiin Inarin seudulle.
Suomalaiset viranomaiset päättivät, että valtion tukea annettiin vain suomalaisten tyyppitalojen rakentamiseen. Se oli alku sille, että suomalaisen valtakulttuurin ihanteet löivät läpi saamelaiskulttuurin sisällä.
Moni saamelainen alkoi ajatella, ettei saamen kieli ole tulevaisuudessa niin tärkeää. Suomen kieli tuntui monista olennaisemmalta elämässä pärjäämisen kannalta.
Suomalaiset tavat levisivät muutenkin pukeutumista myöten. Sitä vain vauhditti se, ettei saamelaispukuihin tarvittuja kankaita ja lankoja ollut pula-aikana saatavilla.
Eivätkä suomalaiset viranomaiset rajoitelleet muutosta, päinvastoin. He iskivät vain pökköä pesään.
Suorastaan kohtalokas oli Lapin siirtyminen kansakoululaitoksen piiriin vuonna 1947. Siihen saakka syrjäseutujen saamelaislapset olivat käyneet koulua muutaman viikon kerrallaan kiertävien opettajien opetuksessa.
Nyt he joutuivat ympärivuotiseen koulunkäynnin malliin. Koulujen yhteyteen rakennettiin asuntoloita, joissa lapset asuivat arkiviikot. Kotiin pääsi vain sunnuntaisin, sillä tuolloin koulua oli lauantainakin.
Jos koti sijaitsi kaukana asutuskeskuksista, niin kuin monilla saamelaisilla, joutuivat lapset asumaan asuntolassa koko lukukauden. Kotiin he pääsivät joulu- ja kesälomalla.
– Se vauhditti muutosta valtavasti. Koulussa opetettiin vain suomeksi ja suomalaista kulttuuria. Moni saamelaislapsi unohti äidinkielensä, Lehtola sanoo.
Asuntoloissa saamelaislapset joutuivat helposti silmätikuiksi. Valtaväestön lapset kiusasivat heitä erilaisesta taustasta. Lehtolan mukaan se lisäsi entisestään lasten tarvetta sulautua valtakulttuuriin.
Suomalaistettiinko saamelaiset vai olisivatko he suomalaistuneet joka tapauksessa itse?
Se kysymys on Lehtolan mukaan herättänyt vuosien aikana paljon keskustelua. Hänen oma vastauksena on “sekä että”.
Suomalaisilla viranomaisilla oli hänen mukaansa vaikutuksena siihen, että saamelaisten omien tapojen ja kulttuurin häviäminen kiihtyi.
Sitä ei aina välttämättä tehty tahallaan tai ilkeyttään. Suomessa ei Lehtolan mukaan ollut sellaista tarkoituksellista saamelaisten suomalaistamisohjelmaa kuin esimerkiksi Norjassa.
– Viranomaiset ehkä ajattelivat sen itsestään selvänä asiana, että suomalaisuus on se aate, joka toimii ja kannattaa. He eivät vain ymmärtäneet tai pystyneet tekemään ratkaisuja, jotka olisivat auttaneet esimerkiksi saamen kielen säilymistä.
Mutta samalla saamelaisten asioita myös tietoisesti ohitettiin.
Saamelaiset yrittivät vaikuttaa omiin asioihin. Helsingissä vieraili vuonna 1947 saamelaisten lähetystö, joka sai mediassa valtavasti huomiota. Sen seurauksena perustettiin komitea, jonka tehtävänä oli miettiä keinoja saamelaisten aseman parantamiseksi.
Komiteaan otettiin mukaan myös saamelaisten edustajia. Ehdotuksiakin syntyi, mutta lopulliset päätökset jäivät laihoiksi.
– Poliitikoilta se oli vähän sellaista ohittamista. Että hyviä ehdotuksia, mutta tässä on nyt vähän sitä ja tätä. Ei ehkä oikein viitsitty ja jaksettu tehdä mitään. Lopulta sitä ei varmaan nähty niin tärkeäksikään, Lehtola pohtii.
Mutta sitäkään ei voi Lehtolan mukaan kiistää, että suomalaistuminen tapahtui ilman, että kukaan oli siinä välttämättä aktiivinen.
Ajat, tavat ja elinkeinot muuttuivat. Etenkin nuoret saamelaiset unohtivat alkuperäisen kulttuurin ajatukset, tavat ja kielet. He mukautuivat valtavirran ihanteisiin.
Mutta muutos ei ehkä olisi ollut niin nopea, jos viranomaiset ja päättäjät olisivat nähneet alkuperäiskansan arvon, Lehtola sanoo.
– Uskon, että pelkän talvi- ja jatkosodan jälkeen muutos saamelaisyhteisössä ei olisi ollut niin nopea, mutta Lapin sota, evakkoreissu ja jälleenrakennus muutti kaiken perusteellisesti. Ja kun viranomaiset löivät siihen vauhtia, muutos vain kiihtyi.
Saamelaisten kohtaloista ei Suomessa ole kuitenkaan juuri puhuttu.
Lehtolan mukaan se johtuu samasta syystä kuin se, että koko Lapin sota on jäänyt julkisessa keskustelussa vähän paitsioon.
Etelän kasvukeskuksissa periferian asiat unohtuvat. Lapin sota ei konkreettisesti enää koskettanut suurinta osaa suomalaisista. Siksi muistelukset painottuvat kaikille yhteiseen talvi- ja jatkosotaan.
Lapin sota on myös aiheena kiusallinen, sillä siinä taisteltiin entisiä aseveljiä saksalaisia vastaan. Vielä kiusallisempaa on se, että Suomi ylipäätään oli toisen maailmansodan aikaan liitossa natsi-Saksan kanssa.
Kaiken sen alla pienen saamelaisväestön asiat ovat jääneet suuren yleisön asioiden varjoon.
– Sama tilanne on Norjassa. Ei siellä ole puhuttu Finnmarkin tai Norjan saamelaisten kokemuksista. Tavallaan se on vain voimistanut saamelaisten kokemusta siitä, että he ovat valtaväestöstä erillisiä ja heidät on unohdettu.
Lapin sodasta on kulunut 80 vuotta. Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Suomen maaperältä huhtikuussa 1945. Suomenmaa seuraa juttusarjassa Lapin sodan tapahtumia ja siihen liittyviä ilmiöitä huhtikuulle saakka.