Lääkintälotta teki sodassa kaikkensa, kun veriset nuoret miehet itkivät, valittivat ja huusivat äitiä – "Voi, että se oli välillä niin surkeaa. "
Puhelin soi, ja kajaanilainen Aune-Leea Huotari vastasi. Elettiin jatkosodan aikaa.
Soittaja kertoi, että Uhtuan suunnalle tarvittiin rohkeaa lottaa, jonka piti kuljettaa verta Kajaanista rintaman kenttäsairaaloihin ja joukkosidontapaikoille. Kukaan muu ei kuulemma uskaltaisi hommaan alkaa.
Huotari alkoi. Hän oli toiminut talvisodan aikana lääkintälottana Kajaanin sotasairaalassa, mutta nyt oli uusien tehtävien aika.
Suomenmaa haastatteli Huotaria itsenäisyyspäivän alla vuonna 2016. Tämä juttu on lyhennelmä Huotarin tuolloin kertomista sotakokemuksista. Alkuperäisen jutun voit lukea täältä.
Kaksi vuotta haastattelun jälkeen Huotari valittiin vuoden lotaksi.
Huotari kertoi haastattelussa vuonna 2016, että jatkosodan verilottana hän sai kannettavakseen muutaman ison laatikon, joihin oli pakattu lasisiin pulloihin verenluovutuksissa saatua verta.
Kajaanissa hän hyppäsi junaan, joka vei Hyrynsalmelle. Siitä matka jatkui sotilaskuorma-autojen lavalla kohti rintamaa.
Kesällä lavalla matkustaminen sujui kohtalaisesti, mutta syksyllä tuli jäätävän kylmä. Eikä lavalla istuminen ollut aina niin turvallistakaan.
– Joskus minulle annettiin lavalle pistooli käteen, sillä vihollisia saattoi vaania metsässä. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvinnut koskaan ampua ketään.
HUOTARIN kuljettama veri oli tavattoman arvokasta.
Se oli kerätty verenluovutuksina kajaanilaisilta, ja sitä tarvittiin kipeästi kenttäsairaaloissa ja joukkosidontapaikoilla. Vakavasti haavoittuneet sotilaat olivat saattaneet menettää valtavia määriä verta.
– Siksi voinkin sanoa, että olen pelastanut tuhansien miesten hengen.
Kerran Huotari huomasi jo junan liikkuessa, että verilaatikot olivat jääneet asemalle. Juna pysäytettiin, ja Huotari sai laatikkonsa. Laatikot asemalaiturille unohtaneet sotilaat saivat puolestaan melkoisen läksytyksen.
– Se oli niin tärkeää se veri, että valtion rautateiden junatkin pysäytettiin sen vuoksi.
JOUKKOSIDONTAPAIKOILLA ja kenttäsairaaloissa oli jatkuva kiire. Huotari hyppäsi mukaan yhdeksi käsipariksi aina, kun kuljetuksiltaan ehti.
Verisiä nuoria miehiä tuotiin ja vietiin. He itkivät, valittivat ja huusivat äitiä. Toiset eivät enää valittaneet. Vainajat laitettiin kasaan ja heitä kuljetettiin kuorma-autolavoittain kohti kotimultia.
– Voi, että se oli välillä niin surkeaa. Paaritkin olivat joskus semmoisia, että miehet kantoivat kahta haapaa, joiden väliin oli viritetty henkseleitä. Niiden päällä makasi joku haavoittunut.
– Ja kun tuli pakkanen, kasoissa olevat vainajat jäätyivät. Ne olivat kuin halkoja.
Joskus Huotarin pulloissa tuoma veri ehti loppua kesken tai veriryhmä oli muuten vain väärä.
Silloin Huotari saattoi kääriä oman hihansa ylös, mikäli veriryhmä vain osui yksiin. Jatkosodassa hän luovutti verta 32 kertaa.
VIIMEISEN KERRAN Huotari lähti korsustaan kesällä 1944.
Etulinja oli tullut niin lähelle, että Huotari miltei erotti vihollisen aseiden piiput. Luodit lensivät ilmassa.
– Älä katso enää taakse, lääkäri sanoi, ja sitten mentiin.
Sodan jälkeen Huotari löysi miehen, meni naimisiin ja sai kaksi lasta.
Sota oli yhä kaikkialla. Oli puutetta, oli valkeita ristejä hautausmailla, jokainen tunsi jonkun haavoittuneen. Huotarin oma mieskin oli haavoittunut sodassa.
Silti elämä jatkui. Yksi tärkeimpiä sodan antamia opetuksia Huotarille on ollut se, että kaikesta voi selvitä ja aina kannattaa pyrkiä eteenpäin.
– Kun mieheni kuoli, silloin minusta tuntui, että elämäni loppui. Mutta niin se elämä on vain jatkunut, ja ihan mukavanakin vielä.
Haastattelu on lyhennelmä vuonna 2016 julkaistusta haastattelusta. Alkuperäisen jutun voit lukea täältä.