Ihmiset paistuivat kellareihin, kun kokonainen kaupunki pommitettiin maan tasalle – ilman järkevää syytä
Täystuho. Helvetti. Terroripommitus. Katastrofi. Tarpeeton tuho. Kaikilla niillä sanoilla on kuvattu Dresdenin ilmapommituksia, joiden alkamisesta tulee torstaina kuluneeksi tasan 80 vuotta.
Dresdenin tapahtumat helmikuulta 1945 tunnetaan yhtenä historian hirvittävimpänä ilmapommituksena, joka vei kymmenien tuhansien ihmisten hengen. Monet heistä paloivat tuhkaksi.
Kaikki sai alkunsa pimeänä talviyönä 13. helmikuuta 1945. Britannian kuninkaallisten ilmavoimien (RAF) laivue lensi Dresdenin yläpuolelle noin 800 koneen voimin. Kahdessa aallossa iskeneet brittikoneet pudottivat kaupunkiin 1 200 tonnia palopommeja ja 1 800 tonnia räjähdepommeja.
Ensimmäinen aalto tuli kello 22 aikaan illalla, toinen puolenyön jälkeen.
Yhdysvaltalaiset täydensivät tuhoa 15. helmikuuta. He pudottivan jo valmiiksi liekkimerenä loimuavaan kaupunkiin vielä noin 800 tonnia pommeja.
Tuho oli käsittämätön.
Räjähdepommit moukaroivat rakennuksia rikki. Niiden perään pudotetut palopommit sytyttivät rikkoutuneista taloista esiin irvistelevät puiset rakenteet tuleen.
Joka puolilla raivoavat liekit laajenivat ja yhdistyivät yhdeksi valtavaksi tulimereksi. Syntyi ilmiö nimeltä tulimyrsky, jossa valtavalla voimalla humiseva suuri tulipalo synnytti ylöspäin nousevan ilmapatsaan. Ilmiössä ilmapatsas taas imee ilmaa sisäänsä myrskyn voimalla, mikä vain voimistaa riehuvaa roihua.
Talot luhistuivat, paloivat karrelle ja pelkäksi tuhkakasaksi. Elbe-joen varrella sijaitseva kaunis ja kulttuurisesti tärkeä kaupunki hävisi liekkimereen. Ihmiset paloivat elävältä sen mukana. Moni haki suojaa kellareista ja pommisuojista, mutta jäi niihin loukkuun. Yli tuhanteen asteeseen nouseva kuumuus tappoi ihmiset piilopaikkoihinsa.
Ja kun pommeja vain putoili ja putoili, ei pelastumismahdollisuuksia oikein ollut.
Dresdenin iskun tarkkaa uhrimäärää ei tiedetä. Rajuimmissa arvioissa on puhuttu jopa sadoistatuhansista uhreista. Useat uskottavat arviot ovat vakiintuneet puhumaan noin 25 000 uhrista.
Valtavaa uhrimäärää lisäsi se, että kaupungissa oli pommitusten aikaan runsaasti pakolaisia, jotka olivat lähteneet pakoon idässä rynnivän puna-armeijan tieltä.
Se myös osaltaan vaikeuttaa uhrimäärän tarkkaa arviointia. Dresdenin pommituksissa jauhautui tunnistamattomaksi kokonaisia perheitä ja sukukuntia. Kaikkia kadoksiin joutuneita ihmisiä ei yksinkertaisesti tiedetä.
Dresdenin valikoitumista liittoutuneiden jättipommitusten kohteeksi on arvosteltu usein jälkikäteen.
Kaupunki ei sijainnut sodan kannalta strategisesti tärkeässä paikassa. Kaupunki ei ollut erityisen merkittävä myöskään Saksan sotateollisuuden kannalta.
Liikenteen solmukohta kaupunki tosin oli. Siviilipakolaiset virtasivat sen kautta länteen, saksalaissotilaita kulki sen kautta itään ja rintamalle. Mutta niin merkittävä solmukohta se ei ollut, että sodan lopputulos olisi vaatinut kaupungin totaalista hävittämistä.
Saksa oli muutenkin häviämässä sodan. Neuvostoliitto vyöryi idästä kohti Berliiniä, länsiliittoutuneet tulivat lännestä. Adolf Hitlerin valtakausi Saksan johtajana puristui niiden välissä pienemmäksi ja pienemmäksi.
Liittoutuneiden tarkoitus oli nujertaa saksalaisten viimeinenkin puolustustahto. Kohteeksi valittiin tavalliset saksalaiset ja heidän asuttamansa tavalliset kaupungit.
Britannian pommikonelaivueen komentaja, kenraali Arthur Harris halusi nitistää saksalaiset mihin hintaan tahansa. Sen tehdäkseen hän halusi pommittaa saksalaisia kaupunkeja maan tasalle. Luvan niihin hän hankki liittoutuneiden Euroopan joukkojen ylimmän komentajan Dwight D. Eisenhowerin esikunnista.
Lopullisen siunauksen Dresdenin iskulle antoi kuitenkin Britannian pääministeri Winston Churchill. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli hänkin vaatinut Dresdenin pommittamista.
Dresden ei kuitenkaan ollut ainoa kohde, vaan pommien tuhoa kylvettiin kaikkiin muihinkin Saksan suurimpiin kaupunkeihin. Dresden nousi kuuluisimmaksi ehkä sen kokeman totaalisen tuhon vuoksi. Ja ehkä siksi, ettei kaupungin tuhoamisessa ollut mitään järkeä.
Jälkikäteen on kysytty useita kertoja, mitä nujerrettavaa saksalaisten siviilien puolustustahdossa enää ylipäätään oli. Kolmas valtakunta oli luhistumassa muutenkin. Siinä kaoottisessa maailmanajassa saksalaisista siviileistä ei ollut vallankumouksen tekijöiksi Hitlerin järjestelmää vastaan. Jokainen yritti vain selvitä jollain tavalla hengissä noista hirvittävän sodan viimeisistä kuukausista.
Dresdeniä onkin usein luonnehdittu tarpeettoman tuhon ja sodan mielettömyyden symboliksi.
Dresdenin pommituksia ei kuitenkaan ole tavattu pitää sotarikoksena. Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi sanoi vuonna 2020 Ylelle, että Dresdenin tapahtumien julistaminen sotarikokseksi olisi juridesti vaikeaa ja mahdotonta etenkin jälkikäteen.
Toisen maailmansodan aikana ei ollut voimassa ilmapommituksia koskevaa valtioiden välistä sopimusta.
– Tapahtuneen jälkeen on juridiikan näkökulmasta idioottimaista jaella tuomioita, Koskenniemi summasi Ylelle.
Mutta eettisten normien perusteella tapaus oli Koskenniemen mukaan yksinkertaisesti väärin.
– Minulle ei tuota mitään vaikeutta sanoa, että kyse oli terroripommituksesta – aivan samoin kuin myöhemmin ydinpommin käytössä Hiroshiman ja Nagasakin tuhoamiseksi, hän sanoi.