Geneven sopimukset saivat täydennystä 75 vuotta sitten – toinen maailmansota paljasti aiempien sopimusten "sokean pisteen"
Sodankäynnilläkin on säännöt.
Maailman epäinhimillisintä asiaa on yritetty lieventää jo vuosituhansia erilaisilla epävirallisilla moraaliperiaatteilla ja herrasmiessopimuksilla, mutta vasta Geneven sopimukset ovat luoneet sodille yleisesti hyväksytyt puitteet.
Jos sotaa on käytävä, ylimääräinen julmuus on tarkoitus karsia pois.
Ensimmäinen sopimus solmittiin Sveitsin Genevessä vuonna 1864. Punaisen Ristin perustajan Henri Dunantin johdolla laadittiin asiakirja, jolla valtiot sitoutuivat periaatteisiin haavoittuneiden ja sairaiden sotilaiden kohtelusta. Haavoittunut vihollinenkin ansaitsi nyt hoitoa.
Sopimuksia täydennettiin uudestaan vuosina 1906, 1929 ja 1949. Ensimmäinen täydennys tapahtui kansainvälisen rauhanliikkeen vahvana aikana, toinen Kansainliiton aikana ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa ja kolmas toisen maailmansodan jälkeen.
Tasan 75 vuotta sitten 12. elokuuta 1949 sopimukset koottiin yhdeksi koodistoksi uusilla lisäyksillä.
Toinen maailmansota oli osoittanut, että Geneven sopimuksissa oli ikään kuin sokea piste. Ne olivat keskittyneet taistelukenttiin ja sotilaisiin. Sopimukset takasivat sotavankien inhimillisen kohtelun maailmansodan suurilla vankileireillä (väärinkäytöksiäkin tapahtui), mutta vanhojen sopimusten laatijat eivät olleet nähneet sitä sodan kuvaa, joka tuli normaaliksi toisen maailmansodan myötä ja oikeastaan jo aiemmin esimerkiksi Japanin valloittaessa Kiinan 1930-luvulla.
Toinen maailmansota kohdistui laajasti siviiliväestöön, eli heihin, jotka eivät olleet osallisina suorissa sotatoimissa. Aiemmin oli ajateltu, että sota tapahtuu vain taistelukentillä ja siellä ovat vain sotilaat.
Vuoden 1949 suuri uudistus olivat siviiliväestön suojelusta määräävät kohdat. Taistelijan ja siviilin ero tehtiin selkeäksi, ja sotatoimet tuli ulottaa vain sotilaallisiin kohteisiin tai siviiliväestön ulkopuolelle.
Toinen maailmansota oli ollut sekavakin sen suhteen, kuka oli siviili ja kuka taistelija. Partisaanit, sissit ja sabotöörit saattoivat olla siviilejä, jotka tekivät välillä sotatoimia. Näihin varautuminen sai valtiot terrorisoimaan laajojen alueiden siviiliväestöjä.
Asutuskeskuksia pommitettiin puolin ja toisin toisaalta tarkoituksena lamauttaa sotatalous esimerkiksi sotateollisuuskaupungeissa, toisaalta terrorisoida. Natsi-Saksa saattoi teloittaa pelottelu- ja kostotoimina kokonaisten kylien väestöjä. Neuvostoliitto iski Suomessakin partisaanien voimin rintamalinjojen taakse tappaen kylien väkeä lapsia myöten. Yhdysvallat surmasi ydinpommeilla Hiroshiman ja Nagasakin kaupungeissa kymmeniä tuhansia ihmisiä pakottaen Japanin näin antautumaan.
Suurin yksittäinen aseettoman väestön tuhoaminen oli Saksan natsien toteuttama holokausti eli kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurha. Tuhoamisleireillä kuoli myös muita natsien kannalta epätoivottuja ryhmiä valtavia määriä.
Sotilaitakin toiseen maailmansotaan osallistui enemmän kuin mihinkään muuhun sotaan. Laajat rintamat ja teollinen sodankäynti olisivat jo vahingonlaukauksilla riittäneet tappamaan ties kuinka paljon siviilejä ”siinä sivussa”. Kaupunkeja oli järkevää valloittaa, eivätkä siviilit aina ehtineet alta pois. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin jopa määräsi siviiliväestön jäämään Stalingradiin, jotta sotilaat siellä taistelisivat Saksaa vastaan kiivaammin.
Kaikki nämä kokemukset toisen maailmansodan kauhuista loivat tahtoa rajoittaa mahdollisia tulevia sotia. Siviilien suojelu oli asia, johon haluttiin säännöt pian.
Geneven sopimusten periaatteet ovat tarpeettoman kärsimyksen välttäminen, taistelijoiden ja ei-taistelijoiden välisen eron tekeminen ja lääkintä- ja avustustoiminnan suojelu. Lääkintä- ja avustustoiminta on määritelty puolueettomaksi.
Lääkintää ja humanitaarista avustusta suojelevat kansainväliset merkit eli punainen risti, punainen puolikuu, punainen kristalli ja harvinainen iranilainen punainen leijona ja aurinko -merkki. Toimintaa näiden merkkien alla on suojeltava eikä merkkejä toisaalta saa käyttää väärin.
Sopimukset myös rajoittavat sitä, millä menetelmillä sotaa saa käydä. Muilla sopimuksilla on esimerkiksi tässä hengessä kielletty julmimmat aseet kuten ihoa tuskallisesti polttava napalm.
Periaatteisiin kuuluu myös se, että kansainvälinen yhteisö on oikeutettu valvomaan periaatteiden toteutumista.
Geneven sopimusten rikkominen on sotarikos. Tällaisia rikoksia ovat esimerkiksi siviiliväestön tappaminen, kidutus tai ottaminen panttivangiksi. Omaa siviiliväestöä ei saa siirtää miehitetyille alueille.
Hävittäminen ja anastaminen ei ole hyväksyttävää, eikä historiallisten kohteiden tuhoaminen. Sotilaallinen välttämättömyys on näiden kohdalla kuitenkin eri asia.
Natsien ja japanilaisten ihmiskokeet osoittivat myös sen, että siviileille ja sotavangeille tehtävät heille haitalliset lääketieteelliset kokeet piti kieltää.
Myös rotuerottelu kielletään Geneven sopimusten perusteella.
Alkuperäinen periaate vaarattoman sotilashenkilön suojelusta on luonnollisesti yhä mukana. Vanki, antautuva, tajuton tai haavoittunut sotilas on suojeltava henkilö. Sotavangin henkeä ja terveyttä ei saa vaarantaa eikä häntä saa esimerkiksi määrätä vihollisensa asevoimiin.
Geneven sopimukset ovat saaneet lisäpöytäkirjoja vuonna 1977. Niissä tehdään siviiliväestön suojelun suhteen täydennyksiä sekä määrätään säännöistä valtioiden sisäisiin aseellisiin konflikteihin.
Kolmas lisäpöytäkirja 2005 toi ristin ja puolikuun rinnalle punaisen kristallin.
Kaikki maailman valtiot eivät ole ratifioineet lisäpöytäkirjoja. Punaisen kristallin ratifiointi on Suomen Punaisen Ristin mukaan tehty vasta 70 maassa. 1970-luvun lisäpöytäkirjat on ratifioinut 170 valtiota.
Varsinaiset vuoden 1949 Geneven sopimukset on ratifioitu maailman jokaisessa valtiossa.
Lähde ja lisätietoa: Suomen Punainen Risti