Kaavoihin kangistumatta
Maata ei valmisteta enää. Kuntien ja yhteiskunnan kehittämisen avainkysymyksiä onkin, mihin tarkoituksiin ja keiden toimesta sitä käytetään tai millä periaatteilla rakennettua ympäristöä luodaan.
Reunaehtoja tälle ratkotaan keskeisesti maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) säädöksillä. Kun tämä nykyään 220 pykälää sisältävä laki on vuodelta 2000, on luonnollista, että se ei enää vastaa kaikkiin tarpeisiin.
On siis hyvä, että MRL:n kokonaisuudistus on valmisteilla ja että sitä tehdään parlamentaarisesti. Valitettavampaa on, että näistä asioista on keskusteltu varsin vähän ovella olevien kuntavaalien alla. Vieläkin toki ehtii.
Kysymys on nimittäin kuntiin ja myös maakunnan liittoihin valittavien päättäjien näkökulmasta aivan keskeisestä lainsäädännöllisestä viitekehyksestä myös ja erityisesti tulevaa valtuustokautta ajatellen.
Maankäyttöä, kaavoitusta ja rakentamista koskevilla ratkaisuilla on perustavaa laatua oleva vaikutus aina, kun tavoitellaan hiilineutraalia kuntaa ja Suomea, kohtuuhintaista asuntotuotantoa, sujuvaa liikkumista tai kun edistetään elinvoimahankkeita ja yhteensovitetaan erilaisia, kuten yhteiskunnan ja maanomistajien intressejä.
Samalla digiloikka tulisi kyetä ottamaan myös kaikessa rakennettua ympäristöä koskevassa suunnittelussa, vuorovaikutuksessa, päätöksenteossa ja toimeenpanossa. Sillekin tällä lainsäädännöllä luodaan puitteita.
Vallankumousta ei kannata tavoitella siksikään, että kysymys on kunnan asukkaiden itsehallinnon ja myös julkisen vallan käytön keskeisistä elementeistä.
MRL:n uudistukseen lähdettiin suurin – ja osin ristiriitaisin – odotuksin joidenkin melko teoreettisten taustaselvitysten siivittämänä. Mitä pidemmälle valmistelu on edennyt, sitä selkeämmäksi on käynyt, että vaikka muutostarpeita on, pääperiaatteiltaan maankäyttöä ja kaavoitusta koskeva lainsäädäntömme on melko toimivaa.
Vallankumousta ei kannata tavoitella siksikään, että kysymys on kunnan asukkaiden itsehallinnon ja myös julkisen vallan käytön keskeisistä elementeistä.
Ehkä eniten odotuksia on latautunut siihen, miten maankäytön ratkaisuja voitaisiin tehdä suunnitelmallisesti, mutta kaavoihin kangistumatta. Eli miten saisimme kaavoituksesta ja siihen perustuvasta luvituksesta sujuvampaa ja eri tarpeisiin paremmin muokkautuvaa.
On suuri riski, että tulemme ottaneeksi tästä näkökulmasta yhden askeleen eteen ja kaksi taakse.
Nykyiset asema- ja yleiskaava ovat jäämässä kaavatasoina lähes ennalleen kaikkiin kuntiin. Tosin niiden muutokset olisi mahdollista käsitellä samaan aikaan, mikä voi joissakin tilanteissa kaavoitusta vauhdittaa. Valitusoikeuksiin ei kajottaisi.
Samalla suurimmille kaupunkiseuduille kaavaillaan uutta pakollista kaupunkiseutusuunnitelmaa, jonka merkitys ja lisäarvo ovat hämärän peitossa.
Maakuntakaavan roolia ollaan puolestaan rajaamassa jopa niin paljon, että herää kysymys, miten tarvittava ylikunnallinen ja osin valtakunnallinen yhteensovitus esimerkiksi luonnonvarojen käytön tai energian tuotannon osalta tehdään.
Ratkaisuna – tai taka-ajatuksena – toivottavasti ei ole se, että paikalliset ja alueelliset tarpeet tuntevien kuntapäättäjien sijasta vahvemman ohjaus- ja valvontaotteen ottaisikin valtio esimerkiksi valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita (VAT) yksityiskohtaistamalla tai ELY-keskusten kontrolliroolia vahvistamalla.
Edellisen hallituksen aikanahan molemmissa edettiin juuri toiseen suuntaan.
Maankäyttö- ja rakennuslain uudistamista koskeva laaja esitys on tulossa lausuntokierrokselle kevään aikana.
Siihen kannattaa perehtyä huolellisesti, varsinkin uudistuneissa kuntien valtuustoissa.