Kauas pilvet karkaavat
Kasvi elää juuristaan. Se konkretisoitui itsellenikin, kun vaihdoin keväällä hyvää tarkoittaen mullat kiinanruusuun. Karistelin vanhat mullat juurista niin perusteellisesti, että kukan tarinahan päättyi siihen.
Kuvainnollisesti puhutaan ihmisenkin juurista. Tarmo Manni totesi vanhemmiten, että Helsinkiin syntyi vain lentojuuria. Jos lapsena on joutunut vaihtamaan paikkakuntaa kovin usein, saattaa syntyä tunne, ettei ole oikein mistään kotoisin. Se ei tietenkään estä kunnon kansalaiseksi kasvamista.
Lapsuuden ajan keskeisyyttä ihmisen kokonaisuuden muovautumisessa ei voi ohittaa. Siksi tätä perustusta voi hyvin verrata juuriin. Samalla tavalla koen myös yhteisen isänmaamme: juuret ovat syvällä sen maaperässä. Niiden kautta virtaa elinvoimaa koko kansan tarpeisiin.
Jos perustuotannon juuret katkaistaisiin, kuihtuisi koko komeus kiinanruusuni tapaan. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kaikkia tarvittaisi – niin maaseutua kuin taajamiakin. On kuitenkin Tabermannia lainaten vain yksi ehto, elinehto: ilman luontoa elämä ei ole mahdollista.
Sotien jälkeisen jälleenrakentamisen jälkeen ennennäkemättömän nopeasti alkaneelle kaupungistumiselle ja maaseudun väestökadolle ei näy loppua. Keskittäminen on vain kiihtynyt, joten voidaan puhua jo suoranaisesta keskitysleiristä.
Sinänsä ilmiötä ei käy tuomitsemien, sillä ihmisillä tulee olla vapaus valita. Ongelmia syntyy siitä, ymmärretäänkö isoilla kirkoilla haja-asutusalueiden asukkaiden elinolojen vaikeutuminen.
Palveluverkkoja karsitaan hirvittävällä tahdilla. Organisaatiot kasvavat, siiloutuvat, etääntyvät ja muuttuvat kasvottoman byrokraattisiksi. Rikottaanko perustuslakia vai hyvinvointialueiden rahoituslakia?
Kannonkosken Johannes Leppänen (kesk.) istui useamman kauden perustuslakivaliokunnassa. Kun kyselin häneltä vuosikausia sitten perustuslaista, totesi hän: ”Perustuslain perustehtävä on suojella yksilöä koneistoa ja yhteisöä vastaan”. Juuri nyt olemme tulleet sille rajalle!
Maaseudun asujaimisto vanhenee ja käy köyhemmäksi ja sairaammaksi. Otetaanko lisääntyneet yksikkökustannukset oikeudenmukaisesti huomioon rahanjaossa? Palveluverkon liiallinen purkaminen vähentää osaltaan myös haja-asutusalueiden elinvoimaa. Tämä voi johtaa juurien katkeamiseen.
Jääräpäisesti laskentatapaa ei haluta muuttaa. Sanovat, että kyllä se korjaa ajan myötä itse itsensä – ihan varmasti, mutta sitä odotellessa moni on jo vainaa.
Soten rahanjako meni alkujaan pieleen liian monimutkaisen laskentakaavan ja hyvinvointialueiden tietojärjestelmien vajaatoiminnan vuoksi, mitkä johtivat työlääseen pelleilyyn diagnooseilla.
Oikeudenmukaisempaa ja helpompaa olisi ollut tukeutua väestörakenteeseen, kansanterveysindekseihin ja Kelan tilastoihin. Jääräpäisesti laskentatapaa ei haluta muuttaa. Sanovat, että kyllä se korjaa ajan myötä itse itsensä – ihan varmasti, mutta sitä odotellessa moni on jo vainaa.
Diagnooseja suolletaan jo heinäseipäillekin ja raskaudesta tehdään pitkäaikaissairaus. Kriittistä on se, mitä tapahtuu niille hyvinvointialueille, jotka jäivät tässä kisassa takamatkalle ja se, halutaanko mitata sairautta vai hyvinvointia.
Pelissä voi käydä kuin Aki Kaurismäen elokuvassa ”Kauas pilvet karkaavat” kuullussa Rauli Somerjoen kappaleessa ”Pilvet karkaa, niin minäkin”: ”En tiennyt mitä sain, kun tanssiin sinut hain”.
En todellakaan, ja tällä en tarkoita elinvoimani perustaa: parisuhdettani paitsi positiivisessa merkityksessä.